Day 1, Helsinki–Rooma–Pesaro
Categories: Italia, Matkailua, Yleistä ja yksityistä.
Lähdin siis kovasti odottamalleni matkalle varhain torstaiaamuna. Tapaturmien, aivoinfarktia seuranneen lentokiellon jälkeen vihdoin kohti Roomaa! Ehdin nukkua vain pari tuntia ja koko päivä olikin kuin ihmeellistä unta.
On kuin elämääni olisi kytketty värit takaisin päälle. Tuo lause on nyt pyörinyt mielessäni torstai-illasta asti. Ihan kuin monesti ennenkin jo Alppien ylityksen jälkeen alkoi helpottaa. Sää oli kirkas ja mm. Venetsia, Chioggia, Comacchio ja Lago Trasimeno näkyivät upeasti.
Fiumicinossa vastassa oli ensimmäinen italialainen, mukava vanha herra, joka vei minut tulevaan majapaikkaani Circolo Scandinavoon. Siellä oli joku kokous menossa, joten jätin vain matkalaukun ja vilkaisin nopeasti yhteistiloja. Sitten astuin kadulle. Vaikka kello oli jo yli 11, Trastevere tuntui vielä kovin uneliaalta. Siellä taitaa olla minulle sopiva vuorokausirytmi! Pelkäämäni romanikerjäläisetkin taisivat olla unten mailla, koska bongasin niitä vain 3, Sant’Egidion nurkalla. Trastevere näytti auringonpaisteessa paremmalta kuin muistinkaan.
Sitten hyppäsin Akka-bussiin (kirjain H lausutaan italiaksi akka), joka vei sutjakkaasti päärautatieasemalle. Ensimmäinen yhteys Pesaroon lähti vasta 14.12, joten jäi hyvin aikaa syödä välipalaa, hankkia italialainen kännykkäliittymä, tutkia levykaupan valikoimaa jne. Rooman asematunneli oli minun silmiini paljon siistimpi ja viihtyisämpi kuin Helsingissä, mutta onhan se toki paljon uudempikin. Enpä muista, että olisin koskaan hengaillut Helsingin Asematunnelissa kolmea tuntia!
Tästä se sivistynyt talvehtiminen alkoi: kahvia ja grappaa asematunnelissa.
Junamatka oli pitkä, sillä juna pysähtyi kaikilla asemilla Rooman ja Falconaran välillä. Vaihtoyhteys saapui 10 minuuttia myöhässä, mutta Pesaroon mennessä otti melkein aikataulunsa kiinni. Unta en saanut, lumihuippuiset Appenniinit auringonlaskussa, laitumien lampaat ja muut maisemat pitivät minut hereillä. Minulle kovin poikkeuksellisesti en puhunut junassa kenenkään kanssa, vaan seuraa minulle piti Ayaan Hirsi Alin elämänkerta, jota aloin nyt lukea.
Sen jälkeen tuntuukin, että sosiaalista elämää ja keskusteluja on ollut parissa päivässä enemmän kuin moneen kuukauteen yhteensä… 14 tunnin matkan jälkeen olin tietty aika väsynyt, mutta ruokaa piti vielä saada. Pesarolaisen “adoptioäitini” Annalisan suosituksesta kävin syömässä napolilaisen pizzan ja sitten tsekkasin Hotel Cruiserin baarin ennen romahtamista unten maille.
Nettiyhteyden ehdin testata ja aloittaa videoblogin toden teolla eli täältä voi katsella ja kuunnella lisämateriaalia…
no comments yet.
