Day 60 (su 25.1.), tangoa ja makkaraa

Täysin vastoin sääennusteita herätessä olikin lähes sininen taivas! Lähdettiin aika vauhdikkaasti liikkeelle yhden appelsiinin voimin ja käveltiin mun normaali alkuturistikierros. Pienet focacciat syötiin Pantheonin vieressä ja jatkettiin Piazza Venezian kautta Campidogliolle, jossa törmättiin Astaan! Capitoliumin museo oli ihan kiva tsekata, sillä en ollut muistaakseni ennen nähnyt alkuperäistä Marcus Aureliuksen ratsastajapatsasta, jolle on viime vuosikymmenellä rakennettu oma osastonsa vanhaan puutarhaan.

Katri Piazza Navonan lelukaupalla

Muutenkin Capitoliumin museo oli ihan sopiva yhdistelmä antiikkia, renessanssia ja barokkia. Kaikkea ei ehditty katsoa, sillä oli kiire vaihtamaan vähän siistimpää ylle, koska meidät oli kutsuttu Tiburtinan aseman lähellä olevalle tangoklubille milongaan. Siellä oli paljon viime viikonloppuna tapaamiani tuttuja, joita en toki kaikkia nimeltä muistanut. Ensi perjantaiksi mut on kutsuttu Cathie-rouvan illalliselle, mutta siitä sitten Suomeen palattua… Skypetettiin muuten pitkästä aikaa Alejandron kanssa juuri ennen tätä milongaa, joten mulla oli hyvä vire hablata myös espanjaa kitaristi Santiagon kanssa. On tietty vaikeaa puhua vuoron perään espanjaa ja italiaa, mutta oikein hauskasti haastavaa!

Tangoluolan teekutsuilta iltamakkaralle…

Tangofficinasta tultiin bussilla Largo Argentinalle, käveltiin Campo de’ Fiorille ja mentiin Brasia -nimiseen pizzeriaan, jota olen jo pari kuukautta katsonut sillä silmällä. Vastasi hyvin odotuksia. Ei tosin syöty pizzaa, vaan friteerattuja ja grillattuja vihanneksia sekä makkaraa, palanpainikkeeksi erinomaista Aglianicoa…

Tero ja Karolina lähtevät kohta Berliiniä kohti ja nopeat hyvästit on heitetty. Kohta myös Black Mike lähtee Haagasta kohti Roomaa. Johanna saapui juuri Lausanneen. Matkustavatko ihmiset nykyään liikaa?

Day 59 (la 24.1.), hummeria

Herätyskello soi kymmeneltä, koska puoliltapäivin mun oli tarkoitus tavata Toni D’Angelo Filmstudio Romassa. Rankkasateen ja/tai perhesyiden takia treffit peruuntuivat ja saatoin jatkaa vielä vähän unia, mikä olikin oikein hyvä idea.

Sisko saapui Dublinista illalla ja suoriutui hienosti paikallisjunalla Trasteveren asemalle. Mä puolestani luulin osaavani ajaa sinne ratikalla, mutta ajoinkin reilusti ohi. Onneksi tajusin päättärillä vaihtaa aiemmin lähtevään vehkeeseen, lukea linjakarttaa ja jäädä toisella yrittämällä oikealla asemalla…

Nopean paikkojen esittelyn jälkeen lähdettiin Le Mani in pasta -ravintolaan ja Leena ilmoitti, että voisivat taksilla tulla suoraan oopperasta, jos vain tilaa olisi. Tilaahan järjestyi, vaikka eivät olleet varauksestani olleet ihan varmoja. Syötiin ihan mainiot kala-alkupalat ja spaghettia hummerin kera. Naureskeltiin, että Petäjien kanssa on nyt Roomassa nähty viime aikoina moninkertaisesti useammin kuin yleensä Helsingissä… Meni aika myöhäiseksi, taidettiin nukahtaa vasta kolmen tienoilla.

Day 58 (pe 23.1.), yllätysvieraita

Viimeinen päivä yksin Roomassa! Suunnitelmani oli keskittyä sävellystyöhön, mutta ihan toisin kävi… Ensinnäkin heräsin aamulla ennen puoli kahdeksaa ja ihmettelin, että mitäs nyt kuuluisi tehdä. Muistin, että Villa Lantessahan mun piti käydä moikkaamassa amanuenssi Simo Örmää, jota en ollut nähnyt ainakaan 9 vuoteen… Ja näin toiminkin. tutustuin myös johtajaan ja loggiassa lueskelin uutta esitettä.

Herman Liikanen & Villa Lante

Gianicololta etsin sitten uuden reitin alas suoraan kohti La Standaa, josta ostin vähän aperitiivitarpeita. Sitten sainkin yllättäin lounasvieraaksi Terhin, jonka piti odottaa junalakon takia kyytiä takaisin Frascatiin. Valitettavasti ei ollut muuta tarjottavaa kuin hapankorppua ja leikkeleitä, mutta ulkosuomalaisellehan se oli toivottavasti herkkua.

Päiväunien jälkeen laadin pari residenssihakemusta ja suunnittelin tarttuvani töihin, kun tulikin yllättävä tekstari. Leena ja Jukka olivat Trasteveressä! Taas oli haastattelukeikkaa pukannut Roomaan. Heidän ansiostaan pääsin vihdoin tsekkaamaan suositun ja edullisen ruokapaikan Da Enzon, joka olikin oikein mainio. Sandron baarissa käytiin vielä iltahömpsyllä ja mä taisin käydä vielä Alen baarissakin… Se siitä työnteosta, olikin yllättävän Suomi-painotteinen päivä, mutta kiva…

Day 57 (to 22.1.), työn tiimellystä

Ennen töiden jatkamista päätin vähän ulkoilla. Ihan tuosta vastarannalta löytyi mielenkiintoisia katuja, joita en ole aiemmin kunnolla tutkinut: mm. Via Giulia, Via del Monserrato, Via dei Pellegrini. Hienoja kortteleita täynnä taidegallerioita, kultaseppiä ja muita käsityöläisiä.

Sitten päätin hommata ruokaa, ettei tänäänkään tarvitsisi syödä ulkona. Campo de’ Fiorilta hankin iltapalaksi apulialaisen burratan, salame piccantea, erinomaista leipää ja luumutorttua. Parin tunnin työrupeaman jälkeen syötiin keittiössä Astan ja Ellisivin kanssa ja sitten jatkoin hommia, kunnes tuli väsy jo yllättävän aikaisin ja menin petiin jo ennen puoltayötä Ellisivin lyhytproosakirjan kanssa! Tanskalaissäveltäjä Svendiltä jo vähän kyselin notaatiojuttuja ja hän lupasi auttaa eli nyt on kova motivaatio saada kohtaus valmiiksi täällä ollessa!

Day 56 (ke 21.1.), pyjamapäivä

Heräsin vasta puoliltapäivin ja haahuilin pyjamassa. Aamiaiseksi siinä kahden maissa söin taas leikkeleitä ja hapankorppuja. Sitten tartuin vihdoin Kuopio-sävellyskilpailuun tehtävään ehdotukseen, jota olen viimeiseen asti vältellyt…

Lyömäsoittimien konfigurointisysteemi oli päässyt unohtumaan ja muutenkin Logic 8:ssa riittää opeteltavaa. Tämä työnteko otti niin voimille, että oli ihan pakko ottaa pienet päiväunet kuudesta kahdeksaan. Sitten lämmittelin eilisen kalansaaliin, joka oli oikein herkullinen illallinen ja jatkoin hommia aamukuuteen. Sainkin minuutin verran melko valmista partituuria aikaiseksi, toki ilman agogisia merkintöjä yms. editointia, mutta sävelet siis kohdallaan, ei huono saldo.

Päivät alkavat käydä niin vähiin, että stressin välttämiseksi aloin jo tehdä päiväohjelmasuunnitelmaa viimeisille päiville, jotka ovat aika turismipainotteisia: nääs sisko ja Black Mike tulevat.

Kala-annos, josta riitti toiseksikin päiväksi…

Day 55 (ti 20.1.), Galleria Borghese

Heräsin reippaasti kymmeneltä ja ryhdyin aamutoimiin, sillä Terhin piti tulla käymään yhdeltätoista ja lähteä Astalle ja mulle oppaaksi Galleria Borgheseen. Valitettavasti koulusta oli soitettu, että Millalla oli kuumetta, joten jouduimme lähtemään museoon Astan kanssa kahdestaan sähköbussilla 116. Saavuttiin sopivasti varttia vaille yksi ja ei ollut mitään vaikeuksia mahtua klo 13 ryhmään.

Käytettiin budjetoitu 2 tuntia aika tarkkaan ja kyllä taas käväisi Stendahlin syndrooma aika lähellä. Ei se taideteosten määrä, mutta vielä siihen päälle kaikki kattomaalaukset… Sen jälkeen käveltiin pikkuisen Villa Borghesen puutarhan muuria ja palattiin bussilla 116 päättäriltä päättärille (piti vaihtaa kahdella pysäkillä toiseen!) ihan kokeilumielessä. Pikkuisen meni sormi suuhun Terminal Gianicolon parkkihallissa, mutta löydettiin ulos!

Kotinurkilla tsekattiin vielä kynttiläkauppa, yksi melko uusi museo, jossa oli pieni näyttely italialaisista Amerikan siirtolaisista sekä Kansainvälisen naisten talon Reilun kaupan myymälä.

Palattiin Circolo Scandinavoon viideksi ja salissa olikin jo odottamassa Metten rakentama “kisakatsomo” ja viilennettyä cavaa. Mette oli kytkenyt CNN:n lähetyksen näkymään sekä televisiosta että videoprojektorin kautta seinällä! Kun vala oli vannottu tietysti kilisteltiin. Obamania ja USA:n ylisuuret luulot itsestään alkoivat kuitenkin ottaa mua siinä määrin päähän, että mun täytyi tietysti olla vähän ilonpilaaja ja moittia Obaman virkaanastujaispuhetta osittain epärealistiseksi haihatteluksi…

Sitten vähän skypettelin Black Mikelle matkaohjeita ennen kuin lähdin illalliselle ihan keskenäni Le mani in pasta nimiseen -paikkaan, joka osoittautui erinomaiseksi. Sattui vielä niin hyvin, että olin tavannut tarjoilija-Alessandron (jolla on ollut suomalainen eksä) jo viski-Alessandron luona, joten palvelu oli sen mukaista. Tuli kuohuviiniä, mustekala-peruna-alkupalaa ja vähän spaghettia, vaikka en tilannut kuin kalaa ja perunaa. Kun se tilattu annos vihdoin tuli, se oli kokonainen valtava kala ja hirmuisesti perunasiivuja. Onneksi Alessandro ehdotti, että ota loput mukaan… Oikein hyvä ravintolakokemus taas kerran.

Day 54 (ma 19.1.), megaväsymys

Viikonlopun rasitukset olivat niin kovat, ei niinkään mikään krapula, mutta armoton väsymys, joka piti petissä melkein koko päivän. Ennen hämärtymistä kykenin sentään La Standaan hakemaan täytettä jääkaappiin. Onneksi Tero ja Karolina tarjosivat vähän pastaa myöhäislounaaksi/aamiaiseksi klo 17…

Päivän ainoa ja tärkein saavutus oli kuitenkin varata Black Mikelle reissu tänne ensi viikoksi! Tarkoitus oli varata se tiistaista lauantaihin, mutta en sentään ostanut lippua ennen kuin kysyin herralta, että tuleeko varmasti ja sillä välin olikin tiistaille Matka-messuhintaiset tarjouspaikat jo myyty, joten täytyi ottaa maanantaista lauantaihin.

Mulla on nimittäin varmasti sen verran ylimääräistä matkatavaraa, että jos joutuisin maksamaan niistä kympin kilo, niin siinähän se Black Miken lentolipun hinta jo melkein tulee. Varsinkin kun omani oli bonuslento, vain 78 € veroja yms. Nyt täältä voidaan kantaa vähän grappaa, öljyä, viiniä, juustoa ja makkaraakin!

Tämän stressin poistuttua ruokahalukin palaili pätkittäin ja söin illalliseksi capresea ja prosciutto crudoa hapankorpun kera ja pikkuisen Lacrima di Morro d’Albaa. Ynnä kirjoitin viikon blogijutut kamomillateetä hörppien.

Day 53 (su 18.1.), Luigin bileet

Kuten varmasti edellisestä voi päätellä, valmiuksia herätä valoisaan aikaan ei juuri ollut ja sitten pitikin taas lähteä “baanalle skrinnaamaan”. Sitäpaitsi kämppäkin tuli jo eilen siivottua, kun alunperin Stefanon piti tulla jo lauantaina käymään ja kuuntelemaan Annelin versio biisistään. No, sen lisäksi näytin vähän muitakin juttuja kunnes oli aika lähteä Luigin bileisiin.

Endokrinologi Luigin kämppä on hiukan normaalimpi koti, mutta tarjoilu pelasi yhtä hienosti parin thaimaalaisen apulaisen voimin ja vieraita taisi sielläkin olla ainakin 60-70, osin samaa porukkaa kuin lauantaina. Kattoterassilla kaasulämmittimet laajensivat olohuonetta ja mä viihdyin siellä aika paljon yhden dubbaajanäyttelijätteren kanssa, säästäen vähän korviani ja happeakin oli enemmän tarjolla… Enpä ole ennen talvella syönyt illallista kattoterassilla.

Luigi pianon ääressä, Sanremo-voittaja Francesca Alotta ja la-illan bileiden isäntä duetoimassa. Alla Stefanon kitarapartio!

Livemusa soi lähes kuudesta pitkälle yli puolenyön ja nämä bileet olivat enemmän akustisvetoiset unplugged-iltamat, vaikka käytössä olikin sähkörummut ja äänenvahvistus. Mä vedin alkuillasta muutaman soolonumeron ja loppuvaiheessa sain argentiinalaisen kitaristin säestämään Alfonsina y el marin! Taas tuli hyviä tuttavuuksia, kyllä harmittaa, että pitää jo pian palata kotiin.

Day 52 (la 17.1.), livedisco!

Heräilin ja aamiaistin yhden aikaan. Aurinko paistoi taas siniseltä taivaalta ja oli lähdettävä liikkeelle. Onneksi muistin, että modernin taiteen museo oli suunnitelmissani Giorgio De Chirico -näyttelyn takia. Matka oli vähän mutkikas, sillä en suostunut matkustamaan nettireittioppaan mukaan, vaan kävelin Porta Porteseen ja hyppäsin bussi kolmoseen, jonka päättäri normaalisti on Piazza Thorvaldsen, mutta ilmeisesti Guantanamo- ja Gaza-mielenosoitusten takia bussi tyhjentyikin, jossain Santa Croce in Gerusalemmen jälkeen ja edellä oli liuta kolmosia ja hitto vie se lähtikin takaisin päin! No, osasin onneksi hypätä metroaseman kohdalla pois ja jatkaa Flaminiolle, josta olikin oikein kiva kävellä puiston halki museoon. Siellä ylhäällä on rykelmä runoilijoiden patsaita, joista uusin lie hauska Gogolin patsas.

Saavuin museeon juuri sopivasti, kun vanhin osasto avattiin, sillä se ei ole koko päivää auki ja sitten vastaan tuli De Chiricon iso näyttely. De Chirico is my man. Tuottelias, tosi monipuolinen ja pahasanainen, joka sanoi suorat sanat kollegoiden maalauksista. Tosin horoskoopissa rapu eli late bloomer, toisin kuin minä joka olin jo kaikkea tätä ennen äänenmurrosta ja alan puolestani tasaantua… De Chiricon jälkeen piti vielä sulattaa koko viime vuosisadan alkupuolen taide ja yksi mainio elävän taiteilijan, Piero Guccionen näyttely.

Varttia yli seitsemän selvisin lähes Stendahlin syndrooman kourissa ulos ja soitin Stefanolle, että mikä meininki! Sain koordinaatteja, joilla navigoin kävellen ja pari pysäkkiä ratikalla Ponte Milviolle. Siihen loppui Falkin kartta ja puhelinluetteloakaan ei ollut saatavilla. No, Stefano kävi poimimassa mut siitä piazzalta.

Ensin mentiin lääkäri-Luigin luokse vähän musisoimaan ja sieltä lähdettiin joskus kymmenen aikaan yhden Alessandron luokse. Stefano vitsaili, että jos ei siellä ole mitään ruokaa, niin eiköhän jostain jotain pizzaa löydy. En tiedä oliko tosissaan, sillä pihassa oli cateringfirman auto ja tarjoilijat roudasivat puhvettiin ruokaa melkein kuin antiikin Roomassa: pastaa, melanzane alla parmigianaa, sisäfilettä tattikastikkeessa…

Tämän Alessandron koti oli kuin yökerho ja kun mekaanisesta diskohelvetistä päästiin alkoi livemusisointi! Aivan loistava kvartetti ja laulaja vetivät tiukkaa hittikimaraa ja tunnelma oli huipussaan. Erikoista oli, että kosketinsoittaja istui baaritiskin takana ja kitaristi kuljeskeli langattoman yhteyden varassa missä halusi  jättäen pienelle pyöreällä tanssilattialle tilaa myös tanssijoille. Aivan uskomatonta hifiä kotioloissa ja hyvää soittoa.

Muutenkin kaikki oli kuin elokuvaa, tietty monet Stefanon tutut ovatkin alan miehiä ja naisia…
Huipentuma oli kun yläkerrasta ilmestyi vanha äijä tuli valittamaan, että “ei saa soittaa rumpuja niin lujaa, tämä on kerrostalo”. Sitten paljastuikin, että hän on isännän isä ja hän otti mikrofonin ja lauloi aivan upeasti My wayn englanniksi ilman mainittavampaa italokorostusta!

Lopulta paikalle tuli 3 jättimäistä synttärikakkua ja liuta muita leivonnaisia. Kuohuviiniä tietysti myös ja sen jälkeen toinen catering-kavereista alkoi valmistaa baarissa mojitoja…

Jos Suomessa joku järjestäisi jossain ihmisten ilmoilla tämmöiset juhlat, koko joukko vietäisiin ainakin metelin takia putkaan välittömästi ja lööpit kirkuisivat. Mutta Italiassa näemmä taloyhtiöissä mulkvistit ja kyttääjät eivät ole niskan päällä kuten meillä. Ihan toinen juttu on tietysti se, että sata ihmistä osaa syödä, juoda alkoholijuomia ja käyttää vessaa oikein siististi yksityiskämpässä ilman mitään järjestyshäiriöitä sekä poistua omilla autoilla ja moottoripyörillä (promillerajoituksia ei tunnu kukaan ajattelevan).

<kiihotusta kansanryhmää vastaan>Jos tämä sama tilanne simuloitaisiin suomalaisilla ihmisillä, niin tuloksena saattaisi olla melko rähjääntynyt kämppä, yrjötty vessa ja kokolattiamatto, pari poliisipartiota selvittelemään pahoinpitelyitä, mahdollisesti myös tieliikenneonnettomuuksia tai raiskauksia.</kiihotusta>

Mäkin jouduin loppuillasta tietysti laulamaan pari biisiä ja säestämään sitä Carole Kingin You’ve got a friendiä, jota Luigin luona oli harjoiteltu. Stefano delegoi kotiinkuljetukseni Alfia-nimiselle neidolle, oisko ollut joskus neljän tienoilla.

Day 51 (pe 16.1.), new shoes

Aamusta olin oikein energinen ja motivoitunut laittamaan “elämän järjestykseen”. Siihen kuului mm. pyykinpesua ja Annelin kotisivujen päivitys yms. säätöä.

Sitten oli ihan pakko vähän ulkoilla, koska taivas oli pilvetön. Lähdin metsästämään uusia talvikenkiä, ettei jäisi viime tinkaan koska vanhat alkavat olla kaatopaikkakunnossa palveltuaan 8 vuotta. Nekin on Roomasta ostetut mokkakengät, joihin on kerran jo vaihdettu pohjat, mutta nyt nekin ovat irtoamassa.

Eka kenkäkauppa Cola di Rienzolla, ekat kengät ja siinä se oli. Rakkautta ensi silmäyksellä. Alesta huolimatta aika kalliit popot, mutta jos nämä Campanilet kestävät edes ne 8 vuotta, tulevat aika halvoiksi…

Cola di Rienzon herkut ja omakuva Tiberin rannalla.

Sitten söin illallista ensimmäistä kertaa yksin kolmeen ja puoleen viikkoon! Oli ihan pakko syödä Alen pöperöitä skottipubissa, kun olen sitä kuukauden verran lupaillut. Ateria olikin oikein maukas: tryffelillä maustettua perunamuussia, hapankaalia peperoncinolla ja possunkylkeä. Saksalaista ruokaa ja saksalaista olutta, tietysti skottiviskiä (Ardbeg Blasda) päälle. Mustahan saattaa vähitellen tulla myös skottiviskifani…

Le Bon Bockin ribsit ja tryffelillä höystetty muussi

Vatsaongelmien kiusaamana jouduin vieläkin valvomaan taas about neljään, mistä oli se ilo, että sain luettua vihdoin Ayaan Hirsi Alin muistelmat loppuun.

Day 50 (to 15.1.), Frascati!

Torstaina lähdin sitten vihdoin kohti Frascatia Terhin ja Millan luokse. Juna tietysti jätti, kun H-bussia ei millään meinannut tulla enkä taksiakaan viitsinyt ottaa. Palloilin sitten tunnin asematunnelissa ja kalliiksihan se tuli: mukaan tarttuivat Eugenio Finardin uusimmat hullutukset fado-levy ja Vyssotskij-levy.

Talvinen Frascati oli rauhallinen kylä ja Roomakin siinteli kaukaisuudessa, vaikka sää ei ollut ihan kirkas. Terhin ja Millan koti löytyi Google Maps -printillä helposti ja sitten nautin vieraanvaraisuudesta ja kissaseurasta niin pitkään, kunnes piti lähteä viimeiseen junaan 21.35. Asemalta bussi otti kyytiin, vaikka oli lähtenyt jo pysäkiltä: sivistynyt kuski!

Millan kollit Ciro ja Ciuki!

Day 49 (ke 14.1.), pestomaakari

Muistaakseni päivän ainoa saavutus oli ruokkia koko porukka! Lähdin hankkimaan puuttuvia pestotarvikkeita ensin toispualjokke SMA-kaupasta, mutta siellä ei ollut elävää basilikaa ja nyt toisella käynnillä täytyy perua edelliset puheet, se on aika kallis ja epäsiisti kauppa. No, mutta tarkoitus oli silläkin, sillä löytyi todella maukas sardinialainen pecorino, joka olikin pestoni kulmakivi! Basilikakimput sain sitten Piazza Malvan hedelmäkaupan ihanalta tädiltä, joka kerran antoi mulle ja Johannalle oksan ihan veloituksetta vaikka ei ostettu mitään!

Peston valmistaminen suurin piirtein kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti ei ole mikään nopea prosessi, mutta lopussa kiitos seisoi, kun kaikki kiittelivät kokkia ja improvisoivat vielä secondoksi kaikki omat tähteensä jääkaapista. Eli jo toista iltaa istuttiin koko porukalla yhdessä ja kivaa oli!

Day 48 (ti 13.1.), mihin tämä päivä katosi?

Sunnuntain ja maanantain reippaus ja rasitukset tuntuvat kropassa. Valitettavasti pöpöt taitavat vieläkin olla kimpussa, päätä särki (eikä todellakaan alkoholin takia) ja enemmän tai vähemmän pysyttelin petissä iltakuuteen asti. Aamiaista nautin joskus kahden maissa.

Alkuperäinen kutsu oli lähteä koko stipendiaattiporukalla aperitiiville seitsemältä, mutta koska siellä a) oli jo kova mökä b) ei vapaita pöytiä, suunnitelma vaihtuikin kiinalaiseen illalliseen. Syötiin todella hyvin 15 euroa per kuono ja oli tosi kivaa istua skandiporukalla 4 tuntia. En ollutkaan ennen saanut istua pyöriteltävän kiinalaisen pöydän ääressä!

Asta nuuhkii kiinalaista ruusuvesipontikkaa…

Kotiin tultua pidin vielä kaikille kämppäkavereille minikonsertin kirjastossa. Jess! Vihdoin taas blogi ajan tasalla, mitä nyt parin viikon kuvat vielä puuttuvat…

Day 47 (ma 12.1.), tosi hyvä päivä!

Heräsin kymmeneltä ja aloin tosissani järjestää elämääni. Lounaaksi caprese, joka ei ehkä ollut viisain mahdollinen veto, koska ruokamyrkytyksen jäljiltä vatsa on vielä poikkeustilassa, mutta ajattelin että maitohappobakteerit toimisivat.

Kolmelta menin taksilla Piazza del Popololle tapaamaan minut Myspacesta löytänyttä argentiinalaista Román Gomezia, joka asuu tällä hetkellä Ateenassa, mutta puhuu myös oikein sujuvaa italiaa. Takaisin tulin osin bussilla ja taas Standan kautta päiväunille.

Yhdeksäksi menin sitten kauan odottamalleni illalliselle dubbaaja-näyttelijä Stefano de Sandon luokse. Keittiössä hääri avopuoliso, taidehistorioitsija Valeria ja vieraaksi oli kutsuttu oli myös vastapäätä asuva kääntäjä Beatrice.

Anneli Saariston uudella levyllä on siis Stefanon vanha napolinkielinen laulu Siente sí, jonka käänsin jo vuosia sitten, mutta yhteyden saamiseen käännösluvan pyytämiseksi meni vuosia, kunnes keksin katsoa puhelinluettelosta… Niin, ja Annelihan ei ole tehnyt täysin uutta studioalbumia kymmeneen vuoteen. Kaikkiaan uskomaton tarina meidän kaikkien mielestä. Ko. biisi ei ollut edes mikään hitti, vaan Ornella Vanonin albumin B-puolen toinen biisi…

Hyvää kannatti odottaa. Oli todella hienoa tutustua ja sovittiin jo treffeistä lauantaiksi täällä meillä Circolossa. Stefano kävi jo yöllä pikavisiitillä, kun saatiin auto parkkiin ihan oven eteen… Hypersosiaalinen ja oikein onnistunut päivä!

Valerian parmigiana di melanzane light oli niin hyvä, että voisi jo kosia…

Day 46 (su 11.1.), ihqua säpinää Porta Portesessa

Yö jäi aika lyhyeksi, vaikka ajoissa mentiinkin nukkumaan. Pasi alkoi nimittäin tehdä lähtöä jo puoli viiden aikaan, vaikka olikin jo enimmäkseen pakannut lauantaina valmiiksi. No, mun vatsani prosessoi edelleen siihen malliin, että otin Ayaan Hirsi Alin elämänkerran ja aloin lukea sitä.

Kahdeksan jälkeen saatoin Pasin taksiin ja vein roskat. Aurinko paistoi jo lämmittävästi ja tajusin, että nythän on Porta Portesen sunnuntaimarkkinat! Se olikin aivan uskomaton kokemus: aivan loputon eli 1,3 kilometriä pitkä tavarameri! Farkkuja kympillä, farkkuja vitosella, toppatakkeja kahdellakympillä, markan tavaraa, vitosen tavaraa, DVD- ja CD-levyjä… jne. jne.

Kirpputorina sitä ei pitäisi enää mainostaa, sillä enimmäkseen kaupan on ihan uutta tavaraa: laillista poistotavaraa ja todennäköisesti myös “aitoa piraattia”. Ihmetyttää, että järjestystä pitämässä oli vain tavallisia vallesmanneja, kun joulumarkkinoita näkyi valvomassa talouspoliiseja ja joskus carabinierejakin (puolustusministeriön poliisi).

Itse selvisin kiirastulesta lompakkoa tiukasti puristaen ja ostin vain romanialaisen diskohittikokoelman vitosella. Myyjä kaivoi itsepoltetun version tiskin alta ja laittoi hologrammilla varustetun siististi takaisin esille… No, ehkä mä voin romanialaisilta vähän varastaa, kun siellä on mua niin huonosti kohdeltu, heh-heh.

Kauppiaat ovat enimmäkseen muita kuin kantaväestöön kuuluvia. Kaikille, jotka kannattavat köyhien maiden ihmisten siirtämistä Eurooppaan, suosittelen ihan kuurina viikottaista reissua Porta Porteseen (tai no ääliöimmille riittää ehkä reissu Helsingin orastaviin ghettoihin). Afrikka, Lähi-itä ja Aasia ovat jo täällä. Tätäkö te haluatte Suomeenkin?

La Standasta hommasin vähän täytettä jääkaappiin. Pitkien päiväunien jälkeen kännykässä oli soittoyrityksiä. Terhi kutsui leffaan ja Johannaa opastin skannaamaan valokuvia ja vähän skypetettiinkin.

Söin taas sosekeittoa ja riskaabelisti myös sämpylän, juustoa ja ihan pienen villisikasalamipötkylän. Vatsa ja minä (viime päivinä siis kovin erimieliset) selvisimme taksilla ajoissa Barberini Multisalaan. Will Smithin Seven Pounds italiaksi dubattuna on ehkä eräs huonoimmista leffoista, joita olen koskaan teatterissa nähnyt, mutta Woody Harrelson oli sentään hyvä ja naispääosan esittäjä oikein kivan näköinen. Myöhäistä illallista syötiin Mr. Chow’n luona. Ravintola näytti tutulta, mutta joskus viime vuosituhannella se ei ollut vielä kiinalainen. Ihanat daamini heittivät minut vielä kotiinkin.