Day 36 (to 1.1.), ylhäältä näkisi paremmin (jos ei sataisi)

Uudenvuoden päivä olikin sitten harmaa ja sateinen, joten ei ollenkaan harmittanut nukkua pitkään. Myöhäisaamiaista nautittiin terassilla tarjoilija Tizianan tarjoilemana. Omistaja-Tiziana oli puolestaan jo edellisenä päivänä selvittänyt, että Monte Cassinon luostari olisi normaalisti auki, joten lähdimme sitten ajelemaan sinne puoli neljäksi. Tiet ja koko Cassino olivat niin autioita, että oltiin parkkipaikalla melkein tunnin etuajassa, mutta avasivat ovet sentään jo vartin yli kolme.

Tärkeintä nähtävyyttä eli näköalaa ei oikein näkynyt ja toiseksi tärkein eli museo oli kiinni, mutta silti oikein sopiva lepopäivän ohjelma käydä paikkaamassa tämä sivistyksen aukko. Pyhyyttä oli havaittavissa, mutta toisen maailmansodan jälkeen raunioista uudelleen rakennettu valtaisa kompleksi tuntui yhtä ahdistavalta kuin monet muutkin tärkeät pyhiinvaelluspaikat ja ennen kaikkea kovin feikiltä uskontopornolta.

Koirilla on aika kivat näköalat Monte Cassinon luostarissa!

Ennen päiväunia kanavapujottelu pysähtyi RAIn satelliittikanavalle, jossa lauloi yksinään pianon ääressä kirurgi ja laulaja-lauluntekijä Mimmo Locasciulli Kansainvälisen Etäyliopiston TV-ohjelmassa. Koskas meillä laulaja-lauluntekijät saisivat tämmöisiä esityskanavia? Myöhäisten päiväunien jälkeen taas syömään herkkuja ja unten maille.

Muutama tunti saatiin nukkuakin, mutta puoli viideltä herättiin hurjiin turpakäräjiin, mutta ei uskallettu mennä valittamaan. Kyseessä oli Rooman pohjoispuolelta kotoisin oleva nuorisoporukka, jonka parisuhteet ilmeisesti eivät olleet vielä kovin vakiintunutta sorttia, joten draamaa riitti, kun kaikki olivat kännissä kuin käet niin kuin uudenvuodenyönäkin. Lähtiessä kuultiin, että ei uskaltanut itse isäntäkään, joka kärsi yhtä paljon. Fernando sanoi: “Yleensä olen hyvin rauhallinen mies, mutta kun suutun, suutun kunnolla, joten ajattelin, että parempi olla puuttumatta…”

Day 35 (ke 31.12.), lisää ratsastusta ja cenone…

Vuoden viimeinen päivä aukeni todella kirkkaana ja ihan kellon herättämänä, sillä aamiaisen jälkeen 10.30 oli sovittu toinen maastoratsastus. Johanna sai saman tamma Scyllan, mutta Old Grey jäikin rauhassa rouskimaan aamuheiniä ja minua odotti satuloituna tamma nimeltä Sara vai liekö ollut Sarah, koska quarter-hevosille annetaan yleensä englanninkieliset nimet.

Saraa saikin sitten ratsastaa ihan kahdella kädellä eikä tarvinnut leikkiä lännenratsastajaa. Alkumatkasta Sara tuntui vielä Old Greytäkin mukavammalta, mutta loppumatkasta se alkoi testata Ässän tapaan saisiko syödä ja kun jouduttiin lähellä tallia pysähtymään pienelle niitylle seurustelemaan jonkun papan kanssa (kts. kuva), niin peli oli menetetty. Loppumatka oli melkoista taistelua auktoriteetista ja ohjista… Kas kun hanskoja ei ollut, niin vielä nyt 4 päivänkin jälkeen ovat nimettömien rystyset auki. Lopulta Sara yritti vielä syödä tallin vieressä olevia heiniä ja kun en antanut se käveli protestiksi suoraan karsinoiden eteen ja härnäämään valkoista arabioria… Tulin alas satulasta nopeammin kuin koskaan.

Silti kokemus oli eilistäkin parempi, koska Sara oli aika issikkamainen pallero, jonka askel oli lyhyt ja koordinaatio jyrkissä mäissä oikein hyvä. Pari ravipyrähdystäkin tuli semmoisissa paikoissa, joissa yleensä lähdetään varmaan vauhtiin, mutta sain pysäytettyä hyvin. Paremmin ei voisi vuotta päättää kuin hevosen selässä!

Ilma oli niin ihana, että oli pakko päästä katsomaan vähän lisää maisemia ja päätimme ajella Formiaan noin 40 km vilkuilemaan vesistöä (täällähän ei voi “katsoa merta”, koska se on suomeksi “kikkelikakka”) ja kylläpä se Tyrrhenanmeri Gaetan lahdella olikin ihana. Kalatorit huumasivat tuoksuillaan, mutta en saanut himoitsemaani mustekala-ranskalaiset annosta, kun piti löytää baari tai ravintola, jossa olisi a) jotain suolaista välipalaa b) vessa. Se olikin uudenvuodenaattona vaikeaa, sillä lounaspaikat olivat kiinni ja baarit myyneet aamusämpylänsä loppuun. No, onneksi löytyi sitten ihan siitä keskeltä vanhan pariskunnan pitämä iso baari/veikkauspiste.

Uudenvuodenaaton auringonottoa Formian satamassa

Keskustelu oli tosi hauskaa, taas kerran. Trendikkäästä karvahupputoppatakistani johtuen mua ei enää kerta kaikkiaan uskota ulkomaalaiseksi ennen kuin vähän selitän. Keskustelu baarinpitäjän kanssa oli kaikista imartelevin/paras:

- Missä te täällä yövytte?
- Ei kun käymässä vain. Ollaan maatilamatkailupaikassa Cervarossa.
- Brutto paese! (Surkea kylä) Mitä te siellä? Onko sulla siellä sukulaisia?
- Ei kun olen kyllä ihan suomalainen…

Isäntä kavereineen uudenvuodenaaton aamuratsastuksen jälkeen.

Ennen uudenvuoden illallista ehdittiin vähän torkahtaa ja sitten alkoi elämämme ensimmäinen cenone, joka mukavaksi yllätykseksemme olikin enemmän laatua kuin määrää ja saimme melkein kaikki syötyäkin. Esim. primot eivät olleet kaksi järjetöntä kulhoa pastaa, vaan samalla lautasella annos ihanaa inkivääri-artisokkarisottoa ja pätkä ricottalla ja villisialla täytettyä cannelonia…

Mukava yllätys oli myös, että elävä musiikki ei vastoin odotuksiani ollut mikään hanurivetoinen perinneorkesteri vaan kahden söpön pimun duo, jolla oli oikein mahtava unplugged-meininki. Hittejä yhden kitaran säestyksellä ja hienosti stemmalaulettuna tuli englanniksi, espanjaksi ja italiaksi. Sitäpaitsi istuimme niiden vieressä ja sain kääntää kaiuttimet meistä poispäin…

Vähän ennen vuodenvaihtumista pöytiin tuotiin kuohuviinipullot, jotka avattiin H-hetkellä. Tosin mulla meni ehkä pari minuuttia sen avaamiseen, turo mikä turo… Sitten tuli vielä kääretorttua kaveriksi. Sen jälkeen ulos katsomaan ilotulituksia, tosin meidän ravintolamme asiakkaat räjäyttelivät vain ankeita pommeja ja papatteja tms.

Sitten bändi ryhtyi tiskijukiksi ja helvetti pääsi valloilleen. Koskaan ennen emme ole nähneet yhtä kännisiä italialaisia bailaamassa. Siinä vaiheessa kun I will survive oli kuultu ja Blues Brothersin Everybody needs somebody lähti soimaan, katsoimme viisaammaksi lähteä yöpuulle. Oli vielä käytävä ravintolan vessassa, sillä oma oli tulvinut…

Vuoden vaihduttua oletettavasti tarjoillut munún mukaiset frutta secca ja cotechino con lenticchie eli kuivahedelmät ja kotletti linssien kera jäivät syömättä. Toivottavasti onnea tulevalle vuodelle silti riittäisi, vaikka ne onnea tuovat linssit eivät kerta kaikkiaan enää mahtuneet valittavaan vatsalaukkuun.

Cenonen munù…

Day 34 (ti 30.12.), Spaghetti Western!

Taisi tämä päivä vähän jännittää, kun heräsin jo ennen herätyskelloa puoli seitsemältä… Yhdeksän jälkeen oltiin vihdoin valmiita tilaamaan taksi autovuokraamoon. Siellä meille yritettiin ensin tyrkyttää automaatti-Smartia ja sitten uutta Fiat Cinquecentoa, mutta haluttiin Fiat Punto.

Taivas oli täysin sininen ja n. 150 kilometrin matka maatilamatkailupaikkaan Cervaroon sujui nopeasti ja perillekin löydettiin melko helposti printattujen MIchelin- ja Google -karttojen avulla. Vastassa oli vain siivoojarouva, joka ehdotti, että kävisimme katsomassa hevosia hänen laittaessaan huonettamme kuntoon. Oppaaksi ilmoittautui oitis talon saksanpaimenkoira ja jostain ilmaantui avuksi myös toinen koira! (Myöhemmin selvisivät myös nimet: Brenda ja Al)

Pikaisen vilkaisun jälkeen takaisin ja kamat huoneeseen, josta on upea näköala laaksoon ja kauempana siintäviin vuoriin… Isäntä Fernando oli sillä välin tullut ja sovimme ratsastuksen kolmeksi. Lähdimme Cervaron keskustaan etsimään välipalaa ja se ei ollutkaan kovin helppoa… Kaksi keskustan baaria ei myynyt mitään syötävää ja kolmannessa olisi kyllä saanut mitä vain, mutta se tuntui olevan kylän juopompien eläkeläisten sosiaalikeskus, jossa haisi hiki, pelattiin korttia ja oli kova mökä. Lopulta löytyi Ristorante da Rosetta, jossa suurin piirtein kaksinkertaistimme normaalin liikevaihdon, sillä kanssamme söi kaksi komeaa eläkeläispappaa.

Sitten jouduimme toteamaan, että nykyaika ei ole vielä pilannut maaseutua: kaikki ruokakaupat olivat kahdelta jo kiinni, joten jouduimme ostamaan vesipullot baarista. Kylän keskusaukion poliisi ja papat ihmettelivät varmaan turisteja, jotka kulkivat monta kertaa edestakaisin ensin kävellen ja sitten autolla…

Kolmelta menimme autolla tallille (hirmuinen tallimatka, ehkä jopa 400 m), jossa ratsujamme jo satuloitiin. Isäntä itse laukkaili uutta hevosta, jonka selässä bulgarialainen tallityöntekijä Willy lähti sitten viemään meitä maastoon. Saatiin molemmat vähän liian pienet saappaat lainaksi, mutta mulla oli sentään itse isännän uudet ja hienot nahkasaappaat! Hevosen selässä vasta kyselin, että olisiko niitä kypäriä… Ei ollut kuulemma kuin lapsille, joten ihan pipot päässä lähdettiin menemään lännensatulassa ja ohjat yhdessä kädessä.

Johannan alla oli rautiastamma Scylla ja mun heponi oli hiukan Ässää kookkaampi kimoruuna, mutta onneksi myös Ässää rauhallisempi ja kiltimpi Old Grey. Sen selkään voi kuulemma laittaa lapsen tai ensikertalaisenkin… Alkumatkasta oli kuitenkin pientä paniikkia, sillä olin peränpitäjänä ja Old Grey yritti koko ajan ottaa Johannan ratsastamaa tamma Scyllaa kiinni. Kun vasta totuttelin ison hevosen käyntirytmiin, se alkoi tarjota jo loivassa alamäessä ravia… No, kun vaihdettiin järjestystä, ei mitään ongelmia ollut. Maisemat olivat jylhiä ja mäet jyrkkiä. Aluksi ihan peltotietä, polkuja, mutta takaisin tullessa aika paljon myös asfalttia. Autoista hevoset eivät juuri piitanneet. Tuli mieleen, että hevoseni ajatteli niistä: “Minähän en väistä. Olinhan sentään edellisessä elämässä pyhä lehmä Intiassa.”

Mentiin ihan käyntiä, mutta muutamassa jyrkemmässä ylämäessä annoin hevosen vähän pompahdella ja ravata muutaman askeleen, koska olin jo aluksi testannut, että tämä poika kyllä pysähtyy. Takaa kuului vähän Scyllan rouskutusta ja loppumatkasta Old Greykin selvästi etsi tilaisuutta haukata jotain, mutta käyttäytyi hienosti. Vain yhdessä risteyksessä se poikkesi reitiltä ja kysyi, että voitaisiinko tässä syödä, mutta sain sen helposti takaisin ruotuun! Vajaan tunnin reissu oli todella hieno kokemus ja loppumatkasta kaukana näkyi myös Monte Cassinon luostari.

Me ja meidän hepomme ratsastuksen jälkeen.

Ratsastuksen jälkeen lähdettiin Cassinoon Euro Spin -markettiin (Lidl olisi ollut naapurissa) ja löydettiin vielä takaisinkin, vaikka pimeä jo oli tullutkin. Nukuttiin myöhäiset päiväunet ja puoli yhdeksältä syömään. Puolihoitoillallinen oli aivan mahtava: upeat antipastot, vapaavalintainen pasta (mä otin tietty pappardelle al cinghiale), scaloppine ja scamorza con prosciutto, tiramisù… Huomenna ei voi kyllä syödä juuri mitään ennen uudenvuodenillallista!