Day 54 (ma 19.1.), megaväsymys

Viikonlopun rasitukset olivat niin kovat, ei niinkään mikään krapula, mutta armoton väsymys, joka piti petissä melkein koko päivän. Ennen hämärtymistä kykenin sentään La Standaan hakemaan täytettä jääkaappiin. Onneksi Tero ja Karolina tarjosivat vähän pastaa myöhäislounaaksi/aamiaiseksi klo 17…

Päivän ainoa ja tärkein saavutus oli kuitenkin varata Black Mikelle reissu tänne ensi viikoksi! Tarkoitus oli varata se tiistaista lauantaihin, mutta en sentään ostanut lippua ennen kuin kysyin herralta, että tuleeko varmasti ja sillä välin olikin tiistaille Matka-messuhintaiset tarjouspaikat jo myyty, joten täytyi ottaa maanantaista lauantaihin.

Mulla on nimittäin varmasti sen verran ylimääräistä matkatavaraa, että jos joutuisin maksamaan niistä kympin kilo, niin siinähän se Black Miken lentolipun hinta jo melkein tulee. Varsinkin kun omani oli bonuslento, vain 78 € veroja yms. Nyt täältä voidaan kantaa vähän grappaa, öljyä, viiniä, juustoa ja makkaraakin!

Tämän stressin poistuttua ruokahalukin palaili pätkittäin ja söin illalliseksi capresea ja prosciutto crudoa hapankorpun kera ja pikkuisen Lacrima di Morro d’Albaa. Ynnä kirjoitin viikon blogijutut kamomillateetä hörppien.

Day 53 (su 18.1.), Luigin bileet

Kuten varmasti edellisestä voi päätellä, valmiuksia herätä valoisaan aikaan ei juuri ollut ja sitten pitikin taas lähteä “baanalle skrinnaamaan”. Sitäpaitsi kämppäkin tuli jo eilen siivottua, kun alunperin Stefanon piti tulla jo lauantaina käymään ja kuuntelemaan Annelin versio biisistään. No, sen lisäksi näytin vähän muitakin juttuja kunnes oli aika lähteä Luigin bileisiin.

Endokrinologi Luigin kämppä on hiukan normaalimpi koti, mutta tarjoilu pelasi yhtä hienosti parin thaimaalaisen apulaisen voimin ja vieraita taisi sielläkin olla ainakin 60-70, osin samaa porukkaa kuin lauantaina. Kattoterassilla kaasulämmittimet laajensivat olohuonetta ja mä viihdyin siellä aika paljon yhden dubbaajanäyttelijätteren kanssa, säästäen vähän korviani ja happeakin oli enemmän tarjolla… Enpä ole ennen talvella syönyt illallista kattoterassilla.

Luigi pianon ääressä, Sanremo-voittaja Francesca Alotta ja la-illan bileiden isäntä duetoimassa. Alla Stefanon kitarapartio!

Livemusa soi lähes kuudesta pitkälle yli puolenyön ja nämä bileet olivat enemmän akustisvetoiset unplugged-iltamat, vaikka käytössä olikin sähkörummut ja äänenvahvistus. Mä vedin alkuillasta muutaman soolonumeron ja loppuvaiheessa sain argentiinalaisen kitaristin säestämään Alfonsina y el marin! Taas tuli hyviä tuttavuuksia, kyllä harmittaa, että pitää jo pian palata kotiin.

Day 52 (la 17.1.), livedisco!

Heräilin ja aamiaistin yhden aikaan. Aurinko paistoi taas siniseltä taivaalta ja oli lähdettävä liikkeelle. Onneksi muistin, että modernin taiteen museo oli suunnitelmissani Giorgio De Chirico -näyttelyn takia. Matka oli vähän mutkikas, sillä en suostunut matkustamaan nettireittioppaan mukaan, vaan kävelin Porta Porteseen ja hyppäsin bussi kolmoseen, jonka päättäri normaalisti on Piazza Thorvaldsen, mutta ilmeisesti Guantanamo- ja Gaza-mielenosoitusten takia bussi tyhjentyikin, jossain Santa Croce in Gerusalemmen jälkeen ja edellä oli liuta kolmosia ja hitto vie se lähtikin takaisin päin! No, osasin onneksi hypätä metroaseman kohdalla pois ja jatkaa Flaminiolle, josta olikin oikein kiva kävellä puiston halki museoon. Siellä ylhäällä on rykelmä runoilijoiden patsaita, joista uusin lie hauska Gogolin patsas.

Saavuin museeon juuri sopivasti, kun vanhin osasto avattiin, sillä se ei ole koko päivää auki ja sitten vastaan tuli De Chiricon iso näyttely. De Chirico is my man. Tuottelias, tosi monipuolinen ja pahasanainen, joka sanoi suorat sanat kollegoiden maalauksista. Tosin horoskoopissa rapu eli late bloomer, toisin kuin minä joka olin jo kaikkea tätä ennen äänenmurrosta ja alan puolestani tasaantua… De Chiricon jälkeen piti vielä sulattaa koko viime vuosisadan alkupuolen taide ja yksi mainio elävän taiteilijan, Piero Guccionen näyttely.

Varttia yli seitsemän selvisin lähes Stendahlin syndrooman kourissa ulos ja soitin Stefanolle, että mikä meininki! Sain koordinaatteja, joilla navigoin kävellen ja pari pysäkkiä ratikalla Ponte Milviolle. Siihen loppui Falkin kartta ja puhelinluetteloakaan ei ollut saatavilla. No, Stefano kävi poimimassa mut siitä piazzalta.

Ensin mentiin lääkäri-Luigin luokse vähän musisoimaan ja sieltä lähdettiin joskus kymmenen aikaan yhden Alessandron luokse. Stefano vitsaili, että jos ei siellä ole mitään ruokaa, niin eiköhän jostain jotain pizzaa löydy. En tiedä oliko tosissaan, sillä pihassa oli cateringfirman auto ja tarjoilijat roudasivat puhvettiin ruokaa melkein kuin antiikin Roomassa: pastaa, melanzane alla parmigianaa, sisäfilettä tattikastikkeessa…

Tämän Alessandron koti oli kuin yökerho ja kun mekaanisesta diskohelvetistä päästiin alkoi livemusisointi! Aivan loistava kvartetti ja laulaja vetivät tiukkaa hittikimaraa ja tunnelma oli huipussaan. Erikoista oli, että kosketinsoittaja istui baaritiskin takana ja kitaristi kuljeskeli langattoman yhteyden varassa missä halusi  jättäen pienelle pyöreällä tanssilattialle tilaa myös tanssijoille. Aivan uskomatonta hifiä kotioloissa ja hyvää soittoa.

Muutenkin kaikki oli kuin elokuvaa, tietty monet Stefanon tutut ovatkin alan miehiä ja naisia…
Huipentuma oli kun yläkerrasta ilmestyi vanha äijä tuli valittamaan, että “ei saa soittaa rumpuja niin lujaa, tämä on kerrostalo”. Sitten paljastuikin, että hän on isännän isä ja hän otti mikrofonin ja lauloi aivan upeasti My wayn englanniksi ilman mainittavampaa italokorostusta!

Lopulta paikalle tuli 3 jättimäistä synttärikakkua ja liuta muita leivonnaisia. Kuohuviiniä tietysti myös ja sen jälkeen toinen catering-kavereista alkoi valmistaa baarissa mojitoja…

Jos Suomessa joku järjestäisi jossain ihmisten ilmoilla tämmöiset juhlat, koko joukko vietäisiin ainakin metelin takia putkaan välittömästi ja lööpit kirkuisivat. Mutta Italiassa näemmä taloyhtiöissä mulkvistit ja kyttääjät eivät ole niskan päällä kuten meillä. Ihan toinen juttu on tietysti se, että sata ihmistä osaa syödä, juoda alkoholijuomia ja käyttää vessaa oikein siististi yksityiskämpässä ilman mitään järjestyshäiriöitä sekä poistua omilla autoilla ja moottoripyörillä (promillerajoituksia ei tunnu kukaan ajattelevan).

<kiihotusta kansanryhmää vastaan>Jos tämä sama tilanne simuloitaisiin suomalaisilla ihmisillä, niin tuloksena saattaisi olla melko rähjääntynyt kämppä, yrjötty vessa ja kokolattiamatto, pari poliisipartiota selvittelemään pahoinpitelyitä, mahdollisesti myös tieliikenneonnettomuuksia tai raiskauksia.</kiihotusta>

Mäkin jouduin loppuillasta tietysti laulamaan pari biisiä ja säestämään sitä Carole Kingin You’ve got a friendiä, jota Luigin luona oli harjoiteltu. Stefano delegoi kotiinkuljetukseni Alfia-nimiselle neidolle, oisko ollut joskus neljän tienoilla.

Day 51 (pe 16.1.), new shoes

Aamusta olin oikein energinen ja motivoitunut laittamaan “elämän järjestykseen”. Siihen kuului mm. pyykinpesua ja Annelin kotisivujen päivitys yms. säätöä.

Sitten oli ihan pakko vähän ulkoilla, koska taivas oli pilvetön. Lähdin metsästämään uusia talvikenkiä, ettei jäisi viime tinkaan koska vanhat alkavat olla kaatopaikkakunnossa palveltuaan 8 vuotta. Nekin on Roomasta ostetut mokkakengät, joihin on kerran jo vaihdettu pohjat, mutta nyt nekin ovat irtoamassa.

Eka kenkäkauppa Cola di Rienzolla, ekat kengät ja siinä se oli. Rakkautta ensi silmäyksellä. Alesta huolimatta aika kalliit popot, mutta jos nämä Campanilet kestävät edes ne 8 vuotta, tulevat aika halvoiksi…

Cola di Rienzon herkut ja omakuva Tiberin rannalla.

Sitten söin illallista ensimmäistä kertaa yksin kolmeen ja puoleen viikkoon! Oli ihan pakko syödä Alen pöperöitä skottipubissa, kun olen sitä kuukauden verran lupaillut. Ateria olikin oikein maukas: tryffelillä maustettua perunamuussia, hapankaalia peperoncinolla ja possunkylkeä. Saksalaista ruokaa ja saksalaista olutta, tietysti skottiviskiä (Ardbeg Blasda) päälle. Mustahan saattaa vähitellen tulla myös skottiviskifani…

Le Bon Bockin ribsit ja tryffelillä höystetty muussi

Vatsaongelmien kiusaamana jouduin vieläkin valvomaan taas about neljään, mistä oli se ilo, että sain luettua vihdoin Ayaan Hirsi Alin muistelmat loppuun.

Day 50 (to 15.1.), Frascati!

Torstaina lähdin sitten vihdoin kohti Frascatia Terhin ja Millan luokse. Juna tietysti jätti, kun H-bussia ei millään meinannut tulla enkä taksiakaan viitsinyt ottaa. Palloilin sitten tunnin asematunnelissa ja kalliiksihan se tuli: mukaan tarttuivat Eugenio Finardin uusimmat hullutukset fado-levy ja Vyssotskij-levy.

Talvinen Frascati oli rauhallinen kylä ja Roomakin siinteli kaukaisuudessa, vaikka sää ei ollut ihan kirkas. Terhin ja Millan koti löytyi Google Maps -printillä helposti ja sitten nautin vieraanvaraisuudesta ja kissaseurasta niin pitkään, kunnes piti lähteä viimeiseen junaan 21.35. Asemalta bussi otti kyytiin, vaikka oli lähtenyt jo pysäkiltä: sivistynyt kuski!

Millan kollit Ciro ja Ciuki!

Day 49 (ke 14.1.), pestomaakari

Muistaakseni päivän ainoa saavutus oli ruokkia koko porukka! Lähdin hankkimaan puuttuvia pestotarvikkeita ensin toispualjokke SMA-kaupasta, mutta siellä ei ollut elävää basilikaa ja nyt toisella käynnillä täytyy perua edelliset puheet, se on aika kallis ja epäsiisti kauppa. No, mutta tarkoitus oli silläkin, sillä löytyi todella maukas sardinialainen pecorino, joka olikin pestoni kulmakivi! Basilikakimput sain sitten Piazza Malvan hedelmäkaupan ihanalta tädiltä, joka kerran antoi mulle ja Johannalle oksan ihan veloituksetta vaikka ei ostettu mitään!

Peston valmistaminen suurin piirtein kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti ei ole mikään nopea prosessi, mutta lopussa kiitos seisoi, kun kaikki kiittelivät kokkia ja improvisoivat vielä secondoksi kaikki omat tähteensä jääkaapista. Eli jo toista iltaa istuttiin koko porukalla yhdessä ja kivaa oli!