Päivä 14: Hyvä ruoka ja liikuttunut mieli (13.10.)

Tänään otin oikein rauhallisesti. Heräilyrutiineihini täällä on kuulunut melkein päivittäin Skype-kommunikointi Suomeen, tänään soitin myös Petäjille. Leena ei ollut kotona, mutta kyselin Jukalta, mitä Nobel-voittaja Mario Vargas Llosan kirjaa hän mulle suosittelisi, josko muka ehtisin jotain lukea…

Päivän saavutus oli viedä pyykit lähimpään pesulaan. Hain Alto Palermosta Hausbrot -leipää ja laajensin taas lähialuetuntemusta muutaman korttelin verran. Ravintolatarjonta on näillä main melkoinen. Tsekkasin lähimmän Alepa-tyyppisen halpakaupan, ihan hyvä perusvalikoima.

Ennen illalliselle lähtöä vihdoin skrivasin tämän blogin ajantasalle. Sitten lähdin tsekkaamaan toista “lähigrilliä”. Nimittäin, kun vaimo, anoppi miehineen ja tuttavapariskunta tulevat, on hyvä tuntea kaikkein lähimmät kuppilat. Yksin on parempi pettyä kuin porukalla.

Olin jättänyt tsekkaamatta yhden perinteisen näköisen kulmakuppilan, mutta nyt oli aika. Canal oli juuri sitä mitä toivoinkin: pikkupihvi ja ranskalaiset, tomaattikulhon, puolikkaan punkkupullon (Finca La Linda Malbec 2008) ja konjakin kera lasku yhteensä 27€!

Liikutuin niin syvästi palvelusta, että tilitin nuorelle ja pullealle Tucumánista tulleelle tarjoilijapojalle, että luulen olleeni edellisissä elämissä ehkä joku täkäläinen alkuperäishenkilö. Liinatukkaiset seitsemätveljekset ja ruåtsalaisemmat pärstät (varsinkin sen näköiset huumorintajuttomat pikkupomot ja muut upseeris-insinöörishenkiset jäyhät nihilistijöpöttäjät) saattavat joskus ottaa minua ihan helvetisti enemmän aivoon myös ulkonäön eli geneettisten erityispiirteiden vuoksi. Eihän tähän voi olla mitään järkiperäisiä perusteita, että nämä Etelä-Amerikan intiaaninaamat tuntuvat niin kotoisilta. Ihan itketti. Varsinkin kun illallisen aikana viimeinenkin kaivosmies saatiin hengissä ylös ja chileläinen nationalismi raikasi TV:stä. Chi-chi-chi, le-le-le… Kaikin puolin elän historiallisia aikoja. Joka tapauksessa, suosikkiravintola on nyt löytynyt, niin kuin vähän pelkäsinkin…

Toinen merkittävä liikutuksen hetki tuli Persicco-ketjun jäätelöbaarissa, kun espresso väkisin haluttiin tarjota pöytiintarjoiluna. Sen kanssa tuli tietysti pyytämättä ja yllätyksenä pieni vissyvesi ja suklaabrownie (8 pesoa ≈ 1,50 €). Oli paras täällä saamani kahvi. Eurooppalainen kahvilakulttuuri elää Argentiinassa ehdottomasti paremmin kuin Suomessa. Tässä on nyt jotain vakavasti pielessä. Meitä on kusetettu. Romanirikolliset kyllä liikkuvat, mutta eivät parhaat eurooppalaiset tavat.

Mitä vielä tässä nousuhumalassani ajattelin? No ainakin sitä, että olen nyt viikossa saanut enemmän mediahuomiota Argentiinassa kuin suurin piirtein koko elämäni aikana Suomessa. Toki olen siitä maksanutkin. Mutta vain noin puolet siitä mitä maksoin levypromootiosta 3 vuotta sitten Suomessa. Kyseinen suomalainen promoottori totesi vain yhdessä puhelinkeskustelussa, että ei ole koskaan kohdannut yhtä vaikeaa tapausta. Seinä oli vastassa lähes kaikkialla. Minua ei saatu edes saatanan väsyneeseen TV2:n Tartu Mikkiin -ohjelmaan. En tiedä, kyllä olisinko mennytkään, koska olen vähän kuin Hector, etten oikein muista omienkaan biisieni sanoja. Rutiinin puutetta. Ehdottelin muuten “The Lyrics Board” -formaattia YLElle noin pari vuotta ennen kuin se Maikkarilla alkoi Bumtsibumina. Nyt joku vitun Tartu Mikkiin -juontaja Sami Hintsanen pyrkii Suomen euroviisuehdokkaaksi. Sammuttakaa valot!

Päivä 15: Kaksi haastattelua! (14.10.) »« Päivä 13: Eläköön kaivosmiehet! (12.10.)