Päivä 17: Lost in cliché? (17.9.)

Johannan elämänpiiri supistui tänään metrin matkalle sänky-vessa. Se pani minutkin tsemppaamaan, että tulisin vihdoin terveemmäksi, sillä joukkue ei kestä kahta vuodepotilasta…

Aamiaisen jälkeen lähdin torille, jossa oli jo kova meno. Torvet soivat ja intiaanit tanssivat värikkäissä asuissaan. Nyt vihdoin alkoi tuntua siltä, että ollaan aika kaukana kotoa. Silti olo on ihmeen kotoisa, koska olen keksinyt/kehittänyt semmoisen päähänpinttymän, että jossain edellisessä elämässä olen asustanut täällä päin. Jotenkin nuo täkäläisten intiaanien naamat näyttävät niin tutuilta tai siis ainakin jonkun heimon.

Inkojen jälkeläisten tanssiryhmät torilla

Joukkoon sulautuminen ei eurooppalaisilla piirteillä oikein onnistu, mutta yritän näyttää edes perusargentiinalaiselta hampuusilta. Omatoimituristit täällä tuntuvat tähän aikaan olevan lähinnä ranskalaisia. Enemmän mä kuitenkin täkäläiseltä näytän kuin ne.

Heitin eväät potilaalle ja lähdin jatkamaan turisteilua. Katedraali on auki vain tunnin päivässä ja satuin juuri sopivasti paikalle ovien auettua. Pikavilkaisun jälkeen kipusin itsenäisyyssankareiden monumentille ihastelemaan henkeäsalpaavia maisemia. Matkamuistotarjontaa täällä on noin satakertaisesti kysyntään nähden. Hellyin ostamaan ihan ammattitason quenahuilun sen valmistajalta. Saa nähdä saanko koskaan ansatsia kohdilleen, ei ole ihan helppo. Ääni olisi kyllä voimakas ja kaunis.

Lounasta söin Mikunayoc-nimisessä paikassa, jonka päivän menu oli oikein hyvä ja edullinen: 2 empanadasta, kanankoipi vihannesten ja riisin kera, kurpitsahilloa ja pähkinöitä. Kokateessä uiskenteli ihan 2 kokonaista lehteä, josta pienempää pureskelin.

Päiväunien jälkeen kävin hakemassa pyykit ja pyysin rouvaa keittelemään meille kokateet. Ne olivatkin aika voimakkaat. Johannakin tuntui jo vähän piristyvän

Villin Lännen maisemaa Humahuacassa

Illalliselle lähdin taskussani vain pieni setelinippu. Avaimetkin jätin Johannalle ja naureskelin, että näin mut pantiin nyt ulkoruokintaan. Pikkuisen tuntui hurjalta kävellä yksin melko pimeässä kylässä, kun ei täällä todella ole kourallista enempää yöpyviä turisteja tähän aikaan vuodesta. Mutta eiköhän esim. monessa Suomen kaupungissa ole paljon vaarallisempaa kuin täällä herrankukkarossa.

Lauantai-illan huumassa oli kuitenkin paljon hämmästeltävää: päivällä näkemäni oudot kulkueet olivat parkkeeranneet katedraalille ja jengi meni ilmeisesti messuun. Kulkueiden autot oli koristeltu lukemattomilla pehmoleluilla. Sen lisäksi parin korttelin päässä ravintolasta näytti olevan meneillään vaalitilaisuus. Vähän teki mieli mennä kuuntelemaan, mutta pitkistä kalsareista ja piposta huolimatta oli aika vilakka ilta.

Sekin vähä mitä kuulin pakottaa kirjoittamaan pian myös poliittiseen blogiini jotain. Sanotaanko näin: matkailu on välttämätöntä perspektiivin saamiseksi ja mä toden totta sain tänään perspektiiviä.

Torin ja linja-autoaseman liepeilläkin oli jotain äksöniä ja ehkä jopa kortteliralliksi tulkittavaa toimintaa. Inkakuninkaan näköinen mies ison moottoripyörän selässä on aika julma ilmestys. Ja paljon muutakin täällä näkee, jota ei voi ehkä kehtaa kameralla kuvata.

El Refugio ei pettänyt: sain tilattua ohi listan alkupalaksi pelkkää laamakinkkua ja pääruoaksi laaman palapaistia. Tänä iltana oli myös elävää musiikkia: kitaristi-laulajan kanssa musisoi huilisti. Jälkkäriksi vastaleivottua kuumaa omenapiirakkaa ja päivän kolmas kokatee, joka tosin oli lievempää pussilaatua. Uni taitaa silti tulla nyt ihan helposti… Ainakin juuri nyt ovat päänsärkyoireet kadonneet kokonaan, liekö sitten kokan ansiota vai päättyneen antibioottikuurin.

Koka on hyvää.

Päivä 18: Kokateen ihmeellinen voima (18.9.) »« Päivä 16: Humahuacaan (16.9.)