Loppuraportti Panamaan reissusta

Koitan tähän muistella viimeiset 12 päivää. Yhteensä olin Pana-maassa vissiin 66 päivää.

Viimeisiä viikkojani hidasti räkätauti, jonka vuoksi en voinut lähteä piipahtamaan El Valle de Antónissa Folken kanssa ja myös suunnitelmat Contadoran saarivisiitistä peruttiin. Päätin kuitenkin selvitä taudista ibuprofeenilla, valkosipulilla, peperoncinolla, inkiväärillä, sitruunalla ja tietenkin rommilla… Ilmastoinnin käyttäminen myös lopetettiin lähes kokonaan Lenenkin tahdosta. Ihan hyvin tarkeni… Kyllä se tauti sitten ennen kotiinpaluuta hellittikin. Flunssan kesto siis 14 päivää hoitamatta, mutta vain 2 viikkoa hoidettuna.

Pääsiäistä vietettiin suhteellisen rauhallisesti kotioloissa ja Folken kanssa tulevia reissuja suunnitellen.

Folke lähti tiistaina 10.4. Kuubaan, mutta maanantai-iltana onnistuimme vielä yhdessä treffaamaan konserttijärjestäjä Oscarin… Toinen pääsiäispäivä on Panamassa ihan arkipäivä. Sitten olen näemmä päivittänyt Facebookiin: lämmitetyn pääsiäislampaan kanssa syötiin maniokkia, mustapapuja, hummusta, avokadoa ja tomaattia. Jälkiruoaksi kuubalaista suklaata. Läpi aterian uruguaylainen tannat. Kuole, flunssavirus, kuole! (varmistan raa’alla valkosipulilla ja rommilla)

Jossain välissä minulta purskahtikin pitkästä aikaa pari politiikkabloggausta (Tööttäilystä ja etnisestä profiloinnista ja Uskonrauhan rikkomisesta).

Keskiviikkoiltana menin Hard Rock Caféseen kuuntelemaan paikallista laulaja-lauluntekijämimmiä Grettel Garibaldia. Ihan hyvä laulaja ja bändi, mutta äänentoisto ei ollut muistaakseni ihan parasta A-luokkaa.

Hard Rock Caféen panamalaisessa purilaisessa oli banaania ja avokadoa, perunat oli korvattu banaanilastuilla!

Torstaina Lene lähti Kuubaan ja sitten kävin lounaalla loistavassa lähiravintolassani Terraessa: tonnikala ja pinaatti toimivat oikein hyvin.

Perjantaina sitten järkkäilin kuvaajaa Peter von Baghille Buenos Airesiin, kunnes lähdin bussilla Albrookin ostosparatiisiin. Menomatka ruuhkassa kesti aika kauan. Hiukan etsiskelin sopivaa nelitaajuus-tuplaSIM-puhelinta, mutta en sitten viitsinyt kuitenkaan ostaa jenkkitöpselivehjettä. Hirmuisen kävelyn tuloksena ostin lopulta vain kuna-intiaanien käsitöitä.

Lauantain vietin ihan kotioloissa mm. hiukan siivoillen, pyykkäillen ja orientoituen pakkaamiseen. Sunnuntaina kävin vielä shoppailemassa alkoholi- ja maustetuliaiset Multiplazassa ja söin perulaisen jäähyväisillallisen La Marissa, jossa kehuin ravintolapäällikön pystyyn. Takaisin en enää jaksanut kävellä ja nappasin taksin Via Argentinalta. Panaman upeat jäähyväiset olivat minulle tuo ikimuistoinen taksikyyti…

Olin kyllä kokenut kimppakyytiä jo kerran aiemminkin, mutta tämä reissu oli huima. Ensiksi kyydissä olleet pari daamia vietiin ihan eri suuntaan johon minä olin menossa eli vanhankaupungin taakse. Se on aika rouheaa, siis köyhää seutua, johon opaskirjojen mukaan gringojen ei ole hyvä mennä ainakaan pimeällä. Sieltä takapenkille otettiin kolme mimmiä, jotka olivat menossa discoon. Discon edestä löytyi sitten vielä pariskunta, joiden määränpää oli samalla suunnalla kuin minun.  Kaiken kruunasi se, että radiossa pauhasi joku suosittu pastori ja nuori kuljettaja oli kovasti hengessä mukana huutaen: “¡Amén! Sí, señor! Exacto!” En saanut selvää minkä sortin kristillisyydestä oli kyse, mutta hurmos oli selvästi päällä. Kun en vaatinut mitään ovelle asti kuljetusta vaan jäin Multicentroa vastapäätä pois, niin kyydin hinnaksi tuli vain 2 dollaria! Normitaksa suoralle yksityiskyydille olisi ollut ainakin 3. Ja tulipa nähtyä paikkoja, joihin ei tosiaan pimeään aikaan olisi yksin ollut mitään asiaa. Tämä tuntui suorastaan läpäistyltä päättökokeelta!

Saku Sammakon kosiomatka päättyi ikävästi katumaasturin alle.

Maanantaina 16.4. saapui sitten Olgan lähettämä noutaja eli Carlos. Paluulento sujui ripeästi myötätuulessa, mutta ylimääräisten turvatarkastusten takia teki vähän tiukkaa ehtiä Helsingin koneeseen. Tarkempaa selkoa tein paluumatkani tapahtumista blogikirjoituksella, joka sai niin suuren suosion, että käyttäjätunnukseni Uuden Suomen palvelusta poistettiin ihan kokonaan.

Mitä jäi päällimmäiseksi mieleen?

PLUSSAT:

• lämpö
• hyvä ruoka
• luonto

MIINUKSET:

• jalankulkijan aseman surkeus
• väkisin laskuun lisätty 10% tippi
• epätasainen palvelukulttuuri

Joo, mutta eipä tiedä. Saatanpa taas ensi vuonna palata Panamaan ja suosittelen lämpimästi muillekin. Onhan se hiljan listattu New York Timesissa parhaaksi matkailukohteeksi ja Mercerin elämänlaatuvertailussa Panama City on Etelä-Amerikan parhaita kaupunkeja.

Voit viedä pojan pois tropiikista, mutta et tropiikkia pojasta!

Päivä 54: Marinaa Marinassa (4.4.)

Tauti kääntyi sitten kunnon räkätaudiksi ja pääsiäisviikko meni kotona kärsiessä. Keskiviikkona päätin kuitenkin illastaa ostarilla, koska piti joka tapauksessa lähteä hankkimaan nenäliinoja ja nenäsuihketta. Marina & Marina on TripAdvisorin arvosteluiden mukaan paras ravintola, mutta joukossa on myös soraääniä. Täytyi mennä muodostamaan oma mielipide.

Täytyy sanoa, että palvelu oli panamalaiseksi oikein ystävällistä, mutta pääruoaksi tilaamani entraña oli hintaansa nähden melkoinen pettymys. Onneksi alkuun tilaamani liha-makkaravartaat ja suklaajälkiruoka olivat oikein hyvät. Tarjoilija otti kritiikkini paremmin vastaan kuin panamalaiset (tai suomalaiset) yleensä, mutta ei siitä mitään alennusta herunut. Typerään panamalaiseen tapaan myös tippi laskettiin valmiiksi. 17 dollarilla sai kuitenkin kelvollisen malbec-putelin, jonka join kokonaan. Uni tuli oikein hyvin.

Päivä 52: Kaupunkikierros ja lääkärireissu (2.4.)

Jo maanantaina orastanut flunssa alkoi viedä voimia, mutta silti lähdin mukaan kaupunkikierrokselle. Panama Viejon rauniot olivat paljon vaikuttavammat kuin olin kuvitellut. Meidän naapurustossa ihmeteltiin mm. Trumpin hotellia ja rakenteilla olevia tekosaaria. Vanhankaupungin kierrosta hankaloittavat laajat rakennus- ja tietyöt. Lisäksi vielä pieni ukkoskuuro uhkasi, mutta pelastauduimme varmuudeksi pubiin…

Hotellilta lähdin sitten yhden matkalaisen kanssa lääkäriin ja siinä vierähtikin kolmatta tuntia. Asiat selvisivät hyvin, koska käytössä oli peräti 4 kieltä: suomi, ruotsi, englanti ja espanja. Pyrin kuitenkin koko ajan siihen, että potilas ja lääkäri olisivat puhuneet suoraan toisilleen englanniksi, mutta sanaston syöttämistä ja muuta tulkkausta vähän tarvittiin. Koska oloni alkoi olla jo aika huono, charmantti lääkäri katsoi kaupanpäälle mun kurkkuuni ja antoi tulehduskipulääkesämplejä. Täytyi tutkia Pharmaca Fennicaa, ennen kun uskalsin ottaa. Kyseessä oli Voltaren pillerimuodossa…

Luonnon ja historian dramatiikkaa: mitähän tuumaisi kuningatar Isabel nähdessään pilvenpiirtäjät tai oopperan Panama Cityssä!

Päivä 51: Kanavaturismia (1.4.)

Aprillipäivä ja palmusunnuntai ryhmä tutustui ensin Ancon-kukkulaan ja Panaman kanavamuseoon. Lounasta syötiin Amadorin pengertiellä Naos-saarella, josta Folke lähti pienen ruotsalaisryhmän mukaan ja jätti ryhmän mun ja Olgan vastuulle. Aterian jälkeen käytiin vielä Mirafloresin suluilla, johon saapui juuri sopivasti suuri Coral Cruisesin risteilyalus.

Folke opastaa

Petolinnut parveilevat

Turistit vilkuttavat toisilleen

Kun kuski toi mua kotiin vastaan tuli palmusunnuntain kulkue, jossa ihmisillä oli palmunlehvät ja puinen Jeesus-patsas ratsasti muulilla. Harmi, etten saanut kunnon kuvaa.

Palmusunnuntain kulkue

Päivä 47: Lucero (28.3.)

Heräsin tietenkin jo ennen herätyskelloa, koska jännitti minkälainen ratsastus on luvassa. Aamukymmeneltä oli jo aika kuuma, mutta laitoin silti varmuudeksi farkut ja retkeilylenkkarit jalkaan. Valkoinen ratsu odotti omistajansa kanssa minua rannalla, olivat tulleet muutaman kilometrin päästä. Osa ryhmästä odotti myös kamerat tanassa mun ratsastustani… Ei muuta kuin selkään ilman mitään ohjeita. Alla oli 8-vuotias oripoika, nimeltä Lucero, joka kovasti olisi aluksi halunnut ampaista kohti horisonttia, mutta sain kuitenkin pidettyä sen enimmäkseen käynnissä ja testailin pari kertaa pysähtymistä. Pikkuisen nimittäin hirvitti loputon ranta, että kuinka pitkään se jaksaisi, jos päättäisi lähteä. Yhdet siniset rantatossut olivat hiukan pelottavat, ja niiden kohdalla piti pikkuisen ehdottaa ryntäystä.

Naapurihotellin edessä tehtiin U-käännös ja sitten aloin jo rentoutua sen verran, että hepokin lakkasi hötkyilemästä, taisi myös väsyä. Ihan pari pientä pätkää taidettiin ravata. Omistajan toinen hevonen olisi kuulemma ollut kaikki askellajit osaava perunhevonen, harmi etten päässyt sitä kokeilemaan. Rannalla oli myös toinen hevosmies kahden hevosen kanssa ja toinen ruskeista hepoista oli oikein mukavan tuntuinen kun heti työnsi turpaa kun menin lähelle sekä myös poseerasi hienosti kuten kuvassa näkyy.

8-vuotias valkoinen orhi Lucero

Sitten syötiin herkkulounasta rantaravintolassa Pirkon ja muutaman matkalaisen kanssa. Myös koko Apu-lehden ryhmän viimeinen illallinen syötiin siellä ja sitten jouduin vielä elämäni ensimmäistä kertaa espanjankieliseen karaokeen. Laajasta valikoimasta löytyi sentään muutama biisi, jotka tunsin: Eres tu, Solo le pido a dios, Volver ja Hijo de la luna. Varsinkin Volver-tulkintani tuntui kolahtavan latinoyleisöön ja jotkut mummot alkoivat laulaa mukana. Taidan olla tangolaulaja.

Päivä 46: Chillaillen (27.3.)

Päivä kului alkoholimyrkytystä hoitaessa unella ja kevyellä ruoalla. Päätin torjua vahingon uusiutumisen tilaamalla seuraavaksi aamuksi ratsastuksen Auringonlaskun aikaan kastauduin Tyyneenmereen ja sitten polskin vielä altaassa.

Illalliseksi taas sushia, sillä matkaemäntä Pirkko oli varannut pöydän osalle ryhmää. Tämmöiseen lomailuun saattaisi tottua…

Tämmöistä ankeutta tänään!

Päivä 38: Portobelo (19.3.)

Maanantaiaamu aloitettiin ihastelemalla Panaman kanavan Karibianmeren puoleisten Gatúnin sulkujen toimintaa. Sieltä ajettiin Portobeloon, jonka Kolumbus nimesi ja totesi hyväksi sataman paikaksi viimeisellä reissullaan 1502.

Kanavan vahtaamista

Vaikka paikkakunta on aina ollut pieni, se on maailmanhistorian kannalta erittäin tärkeä paikka. Portobelon kautta kuljetettiin suurin osa Etelä-Amerikan rikkauksista Eurooppaan. Arvioidaan, että silloisesta maailman kullasta kaksi kolmasosaa kulki Portobelon kautta. Inkojen kultaa oli niin paljon, että sitä jouduttiin säilyttämään myös ulkona! Lounas nautittiin Karibianmeren rantaravintolassa ja sitten palattiin illaksi Tyynenmeren rannalle.

Kuolema merirosvoille!

Portobelon dösä

Päivä 37: Emberá- ja wounaan-Intiaanien vieraana (18.3.)

Retki intiaanien luokse aloitettiin supermarketista, josta hommattiin lounasta varten omia juomia ja hedelmiä sekä tuliaisia kylän lapsille. Joen vesi oli niin matalalla, että emme voineet matkustaa kylään asti venellä, vaan venettä käytettiin vain joen ylittämiseen ja kävelimme sitten kylään viidakkotietä pitkin.

Ella Druan kylä on siitä harvinainen, että siinä asuu sulassa sovussa kahden eri intiaaniheimon väkeä, vaikka heidän kielensä eroavat toisistaan kuulemma merkittävästi.

Tervetulosanojen jälkeen saimme nauttia tanssiesityksistä ja sitten saatiinkin jo lounasta: kanaa ja friteerattua banaania banaaninlehteen käärittynä. Folke valmisti ruokajuomaksi rommiboolia ja jälkiruoaksi tarjoiltiin tuomiamme hedelmiä.

Päivätanssit

1-0 meille!

Yleisö oli täysin isäntien puolella.

Sitten julistettiin lapsille piirustuskilpailu ja lopuksi oli vuorossa perinteinen jalkapallo-ottelu. Maalivahdit ja puolustus toimivat molemmilla joukkueilla hyvin, joten varsinainen peliaika päättyi maalittomana. Rangaistuspotkukilpailu oli jännittävä ja päättyi lopulta 3-2 isäntien voitoksi. Suurten suosionosoitusten pauhatessa “stadionilla”, nostin voittomaalin laukaisseen pikkupojan ilmaan!

Ikimuistoinen päivä, intiaanien vieraaksi voisi tulla pidemmäksikin aikaa…

Piirustuskisan ujot voittajat

Päivä 34: Apua! (15.3.)

Torstaina juoksimme aamusta asti erinäisillä asioilla, kunnes lähdettiin lentokentälle 26 hengen suomalaisryhmää vastaan. Veimme Apu-lehden lukijamatkalaiset Gamboa Rainforest Resortiin, mutta itse palasimme vielä taksilla kotiin. Taisi olla pitkälti yli puolenyön kun vielä aloin kokkailla mustekalapastaa…

Mylenin kanssa poimimme saapujista suomalaiset

Päivä 33: Folke is back in town (14.3.)

Kuten blogin surkeasta päivitystahdista voi havaita: kiirettä on pitänyt. Yksinäinen elämäni muuttui radikaalisti sosiaalisemmaksi ja vauhdikkaammaksi, kun Folke palasi Kuubasta ja Apu-lehden lukijamatkalaiset saapuivat seuraavana päivänä.

Viimeisten yksinäisten päivieni kohokohdat olivat maanantaiaamuyöstä 11.3. sattunut kolari ikkunani alla moottoritiellä juuri kun olin menossa nukkumaan sekä ensimmäinen lehmänliha-ateria sitten Argentiinan 13.3. Ambulanssien saapuminen kesti yllättävän kauan ja liikenteenohjauksessakin oli puutteensa: kun toinen ambulanssi tuli siinä oli sitten parikin bussia poikittain edessä tekemässä U-käännöstä. Kaikkein lähin ravintolani Terrae osoittautui hyvin arvostelujen mukaiseksi ja mikä parasta, ravintola satsaa tuoreeseen, luomuun ja lähiruokaan.

Ambulanssi odottelee, että bussi väistyisi…

Panaman karttaa muistuttava kylkipihvi

Vain vähän lavastettu tilanne

Päivä 28: Siivouspäivä ja kolmas ravintolakerta toden sanoo (9.3.)

Keskiviikkona oikoluin ja viimeistelin vielä kertaalleen Valittujen Palojen italokokoelman kässärin ennen lähettämistä ja sitten omistauduin kirjanpidolle ja laskutukselle. Illan eli yön piristys oli Venäjän euroviisukarsinta. Udmurtia ja Suur-Suomi voittakoot euroviisut! Se olisikin sitten ensimmäinen kerta
suomalais-ugrilaisella kielellä.

Torstaina aloin taas palailla matkailualan pariin ja iltasaduksi tsekkasin Bulgarian mainion euroviisukarsinnan. Siellä voitti mainio romanidaami Sofi Marinova.

Perjantaina huomasin, että yli viikon istumisesta alkaa selkä olla aika jumissa, joten yllätin itsenikin paneutumalla to do-listan sijaan 14 eli siivoukseen ja lakanapyykkiin! Sitten viime elokuun en ollutkaan imuroinut, koska Argentiinassa meillä kävi siivooja. Olipa kiva nähdä työnsä tuloksia reaaliajassa!

Omakuvasarjastani “Vapise, Elina Brotherus!”

Päätin palkita reippauteni syömällä ulkona ja nyt vihdoin onnistui. Edelliset ravintolakokemukset eivät olleet mitenkään onnistuneita, mutta nyt löytyi paikka minun makuuni. La Mar on monien kritiikkien perusteella Panaman paras perulaisravintola ja onneksi menin sinne sillä läheinen kalaravintola, johon olin aluksi menossa, näytti liian hienolta ja kalliilta, mutta se oli täynnä. Melko täyteen näytti myös La Mar tulevan.

Palvelu oli yksinäiselle syöjällekin hyvää ja nopeaa. Miellyttävin yllätys tuli lopussa, tippiä ei oltukaan väkisin lisätty hintaan! Mielelläni laitoin 6 taalaa tippiä viidenkympin laskun päälle ja kiitin vielä tarjoilijoita tästä sivistyneestä käytännöstä. Sanoin, että jos pidätte palvelun noin hyvänä, ei ole mitään hätää, etteikö niitä tippejä tule.

Pisco sour, maniokkiraksuja ja chilisoosseja

Trio de tiraditos

Especial Macho

Yksi pieni jälkiruoka ja sitten lasku!

Taksi sattui taas kohdalle sopivasti, mikä oli hyvä, koska olin kävellyt mokkasiineilla ilman sukkia taas pikkuvarpaani rullalle. Oikein hauska sattumus oli kun yönmusta kuskini ei voinutkaan kurvata minua kotiin, koska meidän risteyksessä oli poliisin ratsia. Pyyteli kovasti anteeksi, kun jätti mut sitten taas ostarille, niin pääsin taas shoppaamaan. Kysyin, että huumeitako ne etsivät vai mitä. Kuski siihen, että ei kun papereita tsekkaavat ja yrittävät päästä sakottamaan. Ilmeisesti taksikuskillani tai autonrotiskolla ei sitten ollut ihan kaikki pumaskat kunnossa. Luin tänään (la) ehdestä, että viralliset taksinkuljettajat pyytävät, ettei Panamassa saisi myydä keltaisia autoja, niin tulisi laittoman taksitoiminnan elämä vähän hankalammaksi. Toisaalta, kuinkahan halvalla täällä saisi autonsa ruiskutettua keltaiseksi.

Päivä 21: ¡Salsa! (2.3.)

Tämä blogin kirjoittaminen hyytyi, koska karkauspäivänä tuli niin kiireellinen toimeksianto, että ihan kaikki muu jäi. Muistaakseni karkauspäiväni venähti pitkälle 1.3. puolelle, että sain varmuuden, että Suomessa saatiin presidentti vaihdettua.

Perjantai-iltana oli kuitenkin viikon kohokohta, josta en tinkinyt, nimittäin World Music Panama -konserttisarjan avaus. Argentiinalaiskitaristi Luis Salinasin konsertti oli minun “onnekseni” peruuntunut, sillä tilalle oli viikon varotusajalla saatu pestattua Roberto Delgadon salsabändi, joka toiminut paljon myös Rubén Bladesin taustayhtyeenä.

Tutustuin konserttijärjestäjä Oscariin jo alkuviikosta ja tiesin, että mulla on kyyti takaisin, mutta itse piti selvitä paikalle. Perjantai-illan bussipysäkkiruuhka näytti niin kaoottiselta, että päätin kuitenkin napata paikalle osuneen taksin. Yritin tingata huonolla menestyksellä, pyyntö oli 12 taalaa. Eikä kaveri edes täsmälleen tiennyt osoitetta, Oscar neuvoi puhelimelle perille…

Keikkapaikka oli amerikkalaisten entisessä tukikohdassa sotilaille 1935 rakennettu elokuvateatteri, nykyiseltä nimeltään Teatro Ateneo. Ääni- ja valotekniikka on viimeisen päälle hyvä, vetelee vertoja Helsingin Savoy-teatterille ja muutenkin muistuttaa fiilikseltään. Parvea ei ole ja sali on suurempi ja leveämpi. Penkit ovat säilyneet alkuperäisinä eli eivät ole kovin mukavat. Huonointa on kuitenkin järkevien liikenneyhteyksien puute. Jos ihan turistina haluaisi mennä tuonne, on sovittava taksi hakemaan myös pois.

Konsertti sen sijaan oli mahtava! Basisti-säveltäjä Delgadon johtama yhdeksänhenkinen bändi oli enimmäkseen panamalainen, mutta laulusolistina oli kuubalainen kundi. Yhtyeen nestori, congarumpujen soittaja lauloi myös muutaman boleron saaden yleisön räjähtämään aplodeihin monta kertaa. Heinäkuussa bändi kiertää Euroopan tärkeimpiä festareita, voin suositella!

Kuvassa konserttijärjestäjä Oscar Oviedo ja maestro Roberto Delgado.

Päivä 17: Römppäsen Taunon terdellä (27.2.)

Sunnuntaina nukutti auringonlaskuun asti, mutta kun työvire iski, niin sitä jatkui sitten aamunkoittoon asti. Katselin kun koululaiset palasivat kesälomilta aamuseitsemäksi ahertamaan vastapäiseen kouluun, jonka nimi on muuten República de Finlandia!

Muutaman tunnin unien jälkeen luulin, että tästähän ei päivää tule, mutta tulipas kuitenkin. Jatkoin vähän hommia ja sitten lähdin suorittamaan niinkin jännittävää tehtävää kuin puhelin- ja nettilaskun maksamista, etteivät linjat mene poikki. Lauantaiaamuna muuten heräsin, kun ihan soittelivat erääntyneiden saataviensa perään.

Lähin paikallinen Sonera/DNA/Elisa eli Cable&Wireless Panamá on Multiplazassa ja painelin sinne kassan näköiselle luukulle, mutta sieltä ohjattiin nurkan taakse. Siinä oli se hyvä puoli, etten ollut tuota supermarkettia vielä tsekannutkaan. Aulassa oli maksukioski, johon jonotin kerran vain kuullakseni, että vain käteinen tai shekki kelpaa. No, 5 eri pankin pankkiautomaatit ovat siinä käytävällä vierekkäin, joten ei muuta kun dollarit kehiin ja sitten toisella kerralla maksu onnistui… mitä nyt kassarouva naputti väärän summan ja taas jäi avointa saldoa dollarin verran. Toivottavasti eivät sen takia pane piuhoja poikki. Varmaan ainakin soittelevat taas perintäsoittoja.

Riba Smithin marketin valikoimat ovat Stockan herkun tasoa, mutta jalankulkijalle vähän turhan haastava paikka

Marketista tarttui mukaan vain chiliä ja timjamia ynnä mustekalapurkki. Olisin voinut ostaa kaupan tyhjäksi herkuista, mutta mulla oli suunnitelma… Päätin nimittäin mennä tsekkaamaan syksyllä avatun Donald Trumpin “matalan majan” eli Panaman korkeimman rakennuksen Trump Ocean Clubin rantaterassin, joka on melkein lähin paikkani, missä pääsen merenrannalle.

Kolumbialaiset ovat lainanneet Donaldille pari Boteron patsasta, tuo ratsastajapatsas on ovella vastassa ja sisällä makoilee mahallaan pullero nainen.

Täytyisi vissiin antaa Ameriikan Hjallikselle vähän palautetta: ceviche oli mainiota, mutta viinilasissa oli onnettoman pieni liraus, joten oli pakko tilata jälkiruoaksi passionmojito ja palvelu ei ollut kyllä ihan 5 tähden luokkaa. Tai sitten mä olen pyörinyt noissa 5 tähden paikoissa liian vähän. Varsinainen tarjoilijani kyllä oli ihan söpö ja hymyilevä, mutta muista pimuista tuli mieleen ihan pahimmat suomalais-venäläiset kassanseisojat, mikä ei varmaan ole Römppäsen Taunon tarkoitus. Tai no se söpökin, ilmeisesti hovimestari, jauhoi purkkaa! Kyllä Tauno olisi varmaan sanonut: You’re fired!

Eniten ottaa päähän kryptinen kassakuitti, joka koostui seuraavasti: ruoka ja juoma 25 $ + alv 7% 1,75 $ = 26,75 $… tähän asti menee hyvin, mutta sitten lukee käteinen 27,50 $, vaihtoraha 0,75 $ (vaikka en ollut antanut mitään rahaa), juomaraha 2,50 $ (eli 10%). Annoin 30, enkä viitsinyt jäädä laskemaan paljonko kolikoita se tympeämpi tarjoilija toi nyrpeänä takaisin, vaan menin läksiäisiksi flirttaamaan ja pussailemaan sitä kivempaa tarjoilijaa. Juu, mutta kuvat puhukoot puolestaan. Viihtyisä paikka, mitä nyt iltatuuli on aika voimakas.

Juu, mutta saatan käydä katsomassa merta (pun intended) ja liian rikkaita ihmisiä Römppäsen terdellä toistekin. Kalja maksaa kuitenkin vain 5 kertaa enemmän kuin marketissa eli kaksi ja puoli taalaa + nuo alvit ja tarjoilut. On siellä ylemmissä kerroksissa joitain ravintoloitakin, mutta en tiedä voiko sinnekin farkuissa lampsia.

Seuraavan panamalaisen naisen kohtaaminen tuli vielä kalliimmaksi. Marketin hyllyjen välissä nimittäin minua puhuteltiin: “Caballero!”. Se on minulle vielä niin uutta ja sykähdyttävää, kun hevosmieheksi/kavaljeeriksi/ritariksi kutsutaan! Diili ei sinänsä ollut huono, tukemalla 20 dollarilla Forjando Cadenas -säätiötä sain 10 dollarin alennuksen kaikista ostoksista. Flirttailun tässä tapauksessa hoiti tämä feissaridaami, joka oli tohkeissaan syntymävuodestani. Vissiin kehui minua nuoremman näköiseksi, johon sönkötin jotain, että meillä päin ei vielä nelikymppisenä harmaannuta. Sitten vasta tämä aivan mustatukkainen nainen, joka minusta myös näytti nuoremmalta, kertoi että on samanikäinen! Ilmeisesti inkkareilla ja suomalaisilla on sama mustatukkageeni. Paitsi, että mulla on jo muutama harmaa hius. Epäilen demarien syyksi. Oisko ehkä yksi per Halosen vallassaolovuosi

Päivä 15: Kadonneen vetoketjun metsästys (25.2.)

Keskiviikosta perjantaihin kärsin enimmän aikaa vakavasta burn outista, ahdistuksesta, masennuksesta, vitutuksesta ja sen sellaisesta. Keskiviikon saavutukseni oli hankkia kunnollinen teflonpannu ja ruokavarastoja, mutta torstaina ja perjantaina en edes poistunut kämpästä. No, sain kyllä töitäkin tehtyä, mutta to do-lista on edelleen musertava.

Kun Suomen euroviisukarsinnan seuraaminen ei onnistunut reaaliajassa katsoin Ruotsin Melodifestivalenin viimeisen semifinaalin. Sitten päätin tilapäisesti ryhdistäytyä ja lähteä tsekkaamaan Albrookin kauppakeskuksen. Taksi sattui vapautumaan juuri kompleksimme edessä ja vei minut vauhdikkaasti perille.

Panama Cityn kotimaan lennot lähtevät entisestä jenkkitukikohdasta kauppakeskuksen naapurista

Olinkin ihmetellyt missä kaikki ihmiset täällä ovat, nyt se selvisi. Albrook on jenkkiarmeijan vanhoihin lentokonehalleihin rakennettu Itäkeskuksen kokoinen kompleksi, jonka kyljessä on myös valtava bussiterminaali. Normaalin lauantairuuhkan lisäksi ihmismäärää varmasti lisäsi päättyvä kesäloma. Paikalliset Anttilat olivat täynnä koulutarvikkeita ja -reppuja hommaavia pieniä panamalaisia.

Vaikka täällä ollaan pohjoisella pallonpuoliskolla, niin kuitenkin nyt on henkisesti kesä eli tavallaan Panamaassa seuraillaan Etelä-Amerikan aikatauluja, koska on kuiva kausi. Lämpötilathan täällä eivät vuoden mittaan paljon heittele.

Kun olin jo vaipumassa totaaliseen epätoivoon ja tsekattuani noin 30 liikettä (ja tämä oli kolmas etsintäpäivä), että vetoketjutaskullisia shortseja ei ole olemassakaan, niin lopulta löytyi semmoiset Columbian siistit shortsit, jotka olivat paitsi tarjouksessa, myös istuivat täydellisesti. Tosin vetoketjuja oli vain yksi, mutta hintakin oli mukavampi, kuin toisissa, mitkä olin jo ostaa, mutta aivan sopivaa kokoa ei ollut ja ne olivat liian kalliit ja maastokuviolliset, muuten olisivat olleet oikein pätevät viidakkohousut.

Osasin tulla bussilla kotiin ja ehdin vielä kiinalaiseen lähimarkettiin. Suomen euroviisujen jännääminen ei edelleenkään onnistunut Yle Areenan kautta, joten piti turvautua TV-Kaistaan.

Yksi Albrookin pikaravintolakeskittymistä

Mahtava säästöidea Etelä-Amerikasta! Terveydenhuoltohenkilökunta hankkimaan itse työvaatteensa. Tämähän on jo poliisissa toteutettu meilläkin!

Törkeät tötteröt, mutta kivat pikkubikinit

Päivä 11: ¡Jumbo Rumba! (21.2.)

Joidenkin panamalaisten itsensäkin mielestä kaupunkikarnevaalin nimi on vähän hölmö, mutta ei se menoa haitannut…

Tein muutaman tunnin töitä ja lähdin neljän jälkeen tallustamaan karnevaalialueelle, jonne oli jo hyvät jonot, mutta yksi lyhyempi jono oli tuolloin tarkoitettu ulkomaalaisille, näin ymmärsin. Ulkomaalaiset välttyivät metallinpaljastimilta ja kopeloinnilta. Poliisi oli ihan tohkeissaan ja toivotti iloisesti tervetulleeksi, kun vilautin passini valokopiota: ¡Finlandia!

Vaikka alkuun vähän pelotti olla gringona yksin, niin loppujen lopuksi meno oli rauhallisempaa kuin keskimääräisessä suomalaisessa kesätapahtumassa. Ainoa päihde näytti olevan tölkkiolut. Ja tietysti musiikki! Poliiseja oli paljon ja pari ongelmatapausta vietiin rivakasti käsiraudoissa pois. Bajamajatkin olivat siistejä!

Eniten minua arveluttaneet vesitykit tanssijoiden viilentämiseksi eivät olleet enää viimeisenä iltana käytössä, mutta sen sijaan juhlijoille jaettavista vaahtosuihkeista ja paperisilpusta sain minäkin osani. Erityisesti tuntui, että minut ottivat kohteekseen varhaisteinitytöt ja sitten sitä pienemmät natiaispojat. Liekö heillä ollut rasistinen kotikasvatus? Vähän vanhempien teinien välillä tuo suihkutusterrorismi näytti olevan normaalia flirttiä. Eli mitä nätimpi tyttö, niin sitä enemmän pojat olivat suihkuttelemassa vaahtojaan.

Karnevaalikulkueen piti ennakkotiedon mukaan alkaa jo neljältä (kun vasta tein lähtöä kotoa), mutta oikeasti se liikahti vasta puoli seitsemältä auringonlaskun aikaan, mikä tekikin oikeutta valaistuille vaunuille ja kaikelle kimallukselle.

Kulkueen päätteeksi räiskyivät ilotulitteet ja sitten alkoi Rubén Bladesin konsertti. Aivan täsmällisesti yhdeksältä kuten pitikin.

Aivan mahtava tunnelma. Yksi melko päihtynyt kansanmies jostain landelta lyöttäytyi seuraani. Muuten oikein kivaa jutella jonkun kanssa, mutta metelissä oli vähän vaikeaa kommunikoida ja kun hän lähti hakemaan lisää kaljaa, niin vastoin hänen pyyntöään, päätin tehdä peliliikkeen ja lähteä kohti kotia. Jalkani olivat nimittäin jo aika poikki tallustamisesta ja seisomisesta, ja kolmas kalja olisi vaatinut kyytipojakseen ruokaa eivätkä tarjolla olleet kanat ja nakkivartaat ihan houkutelleet. Ynnä kotimatkaakin oli vielä viitisen kilometriä.

Iltapalaksi karppasin ja hörppäsin melonia, ilmakuivattua kinkkua ja rommia! Toinen ilotulitus oli vasta aamukolmelta, mutta uutisen mukaan Rubén oli lopettanut jo puoli kahdentoista aikaan eli jäi multa puolitoista tuntia kuuntelematta, mutta levyltä loput. Kiva karnevaali, voin suositella!

Yritän kirjoittaa karnevaalista lehtijutun, joten en selitä kaikkea vielä aivan yksityiskohtaisesti, vaan annan kuvien puhua puolestaan. Tää oli kyllä nyt se tilanne, että olisi ollut kiva, että olisin ottanut sen paremman kameran mukaan. Arvaa harmittiko?

Panamalainen mehujää valmistetaan mehutiivisteestä ja jäästä paikan päällä.

Ny rillataan! Kyllä Suomessa on ihan turhia yrittämisen esteitä. Tämmöistä kansalaistottelemattomuutta vaan kehiin ja ensi kesän festareille nakkikauppiaaksi!

Vaikka olen vielä pieni, niin osaan jo poseerata! Viimeisen päivän karnevaaliteema oli Aasia.

Katsojia riitti.

Kultainen hepo.

Tanssivat vesimelonit olivat ihan parhaita. Ei ollut mitään lippalakkeja.

Neekerikuningatar

Ruben Blades @ Jumbo Rumba 2012!

¡Que reina!