Päivä 20: Saapuminen Mendozaan (20.9.)

Olipa matka. Mä, joka yleensä nukun kuin tukki missä tahansa liikennevälineessä, en nyt saanut nukuttua. Kaikki maailman murheet tulivat mieleen puoli neljältä yöllä… Mun selkä alkaa myös olla aika finaalissa kaikesta tästä istumisesta. Petri tietysti nukkui kuin tukki kiitos Flechabusin viskitarjoilun!

Saavuimme Mendozaan hieman aikataulusta jäljessä puoli yhdeltätoista. Analía oli vastassa ja heitti meidät kämppäänsä, samaan jossa majailimme viime lokakuussa. Kävimme kaupasta lounasta ja nukuimme neljän tunnin päikkärit.

Illalliseksi haimme läheisestä Estilo Campo -ravintolasta super-lomitot, ehkä maailman parhaat. Olen lähinnä vuoden haaveillut niistä! Pitaleipää, jonka välissä majoneesia, salaattia, tomaattia, juustoa, kinkkua, paistettua munaa ja lehtipihvi. Nam.

Iltasaduksi onnistuimme imuroimaan TV-kaistalta yhden jakson The Good Wifea. Se on kyllä niin hyvä sarja!!!

Lehtipihvileipä on mendozalaista mättöä. Hese jää kyllä kakkoseksi.

Päivä 17: Lost in cliché? (17.9.)

Johannan elämänpiiri supistui tänään metrin matkalle sänky-vessa. Se pani minutkin tsemppaamaan, että tulisin vihdoin terveemmäksi, sillä joukkue ei kestä kahta vuodepotilasta…

Aamiaisen jälkeen lähdin torille, jossa oli jo kova meno. Torvet soivat ja intiaanit tanssivat värikkäissä asuissaan. Nyt vihdoin alkoi tuntua siltä, että ollaan aika kaukana kotoa. Silti olo on ihmeen kotoisa, koska olen keksinyt/kehittänyt semmoisen päähänpinttymän, että jossain edellisessä elämässä olen asustanut täällä päin. Jotenkin nuo täkäläisten intiaanien naamat näyttävät niin tutuilta tai siis ainakin jonkun heimon.

Inkojen jälkeläisten tanssiryhmät torilla

Joukkoon sulautuminen ei eurooppalaisilla piirteillä oikein onnistu, mutta yritän näyttää edes perusargentiinalaiselta hampuusilta. Omatoimituristit täällä tuntuvat tähän aikaan olevan lähinnä ranskalaisia. Enemmän mä kuitenkin täkäläiseltä näytän kuin ne.

Heitin eväät potilaalle ja lähdin jatkamaan turisteilua. Katedraali on auki vain tunnin päivässä ja satuin juuri sopivasti paikalle ovien auettua. Pikavilkaisun jälkeen kipusin itsenäisyyssankareiden monumentille ihastelemaan henkeäsalpaavia maisemia. Matkamuistotarjontaa täällä on noin satakertaisesti kysyntään nähden. Hellyin ostamaan ihan ammattitason quenahuilun sen valmistajalta. Saa nähdä saanko koskaan ansatsia kohdilleen, ei ole ihan helppo. Ääni olisi kyllä voimakas ja kaunis.

Lounasta söin Mikunayoc-nimisessä paikassa, jonka päivän menu oli oikein hyvä ja edullinen: 2 empanadasta, kanankoipi vihannesten ja riisin kera, kurpitsahilloa ja pähkinöitä. Kokateessä uiskenteli ihan 2 kokonaista lehteä, josta pienempää pureskelin.

Päiväunien jälkeen kävin hakemassa pyykit ja pyysin rouvaa keittelemään meille kokateet. Ne olivatkin aika voimakkaat. Johannakin tuntui jo vähän piristyvän

Villin Lännen maisemaa Humahuacassa

Illalliselle lähdin taskussani vain pieni setelinippu. Avaimetkin jätin Johannalle ja naureskelin, että näin mut pantiin nyt ulkoruokintaan. Pikkuisen tuntui hurjalta kävellä yksin melko pimeässä kylässä, kun ei täällä todella ole kourallista enempää yöpyviä turisteja tähän aikaan vuodesta. Mutta eiköhän esim. monessa Suomen kaupungissa ole paljon vaarallisempaa kuin täällä herrankukkarossa.

Lauantai-illan huumassa oli kuitenkin paljon hämmästeltävää: päivällä näkemäni oudot kulkueet olivat parkkeeranneet katedraalille ja jengi meni ilmeisesti messuun. Kulkueiden autot oli koristeltu lukemattomilla pehmoleluilla. Sen lisäksi parin korttelin päässä ravintolasta näytti olevan meneillään vaalitilaisuus. Vähän teki mieli mennä kuuntelemaan, mutta pitkistä kalsareista ja piposta huolimatta oli aika vilakka ilta.

Sekin vähä mitä kuulin pakottaa kirjoittamaan pian myös poliittiseen blogiini jotain. Sanotaanko näin: matkailu on välttämätöntä perspektiivin saamiseksi ja mä toden totta sain tänään perspektiiviä.

Torin ja linja-autoaseman liepeilläkin oli jotain äksöniä ja ehkä jopa kortteliralliksi tulkittavaa toimintaa. Inkakuninkaan näköinen mies ison moottoripyörän selässä on aika julma ilmestys. Ja paljon muutakin täällä näkee, jota ei voi ehkä kehtaa kameralla kuvata.

El Refugio ei pettänyt: sain tilattua ohi listan alkupalaksi pelkkää laamakinkkua ja pääruoaksi laaman palapaistia. Tänä iltana oli myös elävää musiikkia: kitaristi-laulajan kanssa musisoi huilisti. Jälkkäriksi vastaleivottua kuumaa omenapiirakkaa ja päivän kolmas kokatee, joka tosin oli lievempää pussilaatua. Uni taitaa silti tulla nyt ihan helposti… Ainakin juuri nyt ovat päänsärkyoireet kadonneet kokonaan, liekö sitten kokan ansiota vai päättyneen antibioottikuurin.

Koka on hyvää.

Päivä 16: Humahuacaan (16.9.)

Aamulla jätimme hyvästit Pilvien Majatalolle ja jatkoimme bussilla 5 tuntia Humahuacaan. Vauhti oli aika verkkaista, mutta eipä se haitannut, koska meillä oli yläkerrassa eturivin paikat ja maisemissa riitti nähtävää. 155 kilometriä pitkä Humahuacan vuoristolaakso on Unescon maailmanperintökohde ja syystäkin.

Paljon kivoja pikkujuttuja unohtuu kertoa, mutta kirjattakoon nyt semmoinen sattumus, että Jujuysta lähdettyämme meidät ohitti taksi, joka pysähtyi, laittoi hätävilkut päälle ja viittilöi bussin pysähtymään tien syrjään. Kyytiin tuli nainen vauvansa kanssa. Ei taitaisi Suomessa moinen joustavuus onnistua.

Humahuacan asemalta kävelimme hostelliin, kirjauduttiin ja jätettiin pyykit pestäviksi. Sitten oli kiire etsimään jotain ruokaa, koska kello oli jo reilusti yli lounasajan. Onneksi löytyi ihan gourmet-lounas: humita, tamales, laamakinkkua ja tuoretta kutunjuustoa. Katseltiin sen jälkeen vähän keskustan tavaratarjontaa ja ostettiin postikortit. Onhan tämä ehkä tämän kiertueen kaukaisin etappi, joten passaa lähettää kortteja.

Johanna ei saanut nukuttua päiväunia, mutta minä sammuin kyllä pariksi tunniksi. Iltaan varustauduimme vetämällä Saltasta hommatut alpakkavillatakit päälle ja laitoinpa vielä piponkin taskuun. Vaikka mittari näytti vielä 18°C, tuuli tuntui kylmältä. Illastettiin El Refugio -nimisessä paikassa. Johanna söi kvinoasoppaa ja minä laaman sisäfilettä. Johannallakin alkoi tulla erinäisiä oireita, mutta tilanteen huomioon ottaen on vaikea sanoa, onko kyse viruksesta vai lievistä vuoristotaudin oireista.

Täällä ei ole kovin paljon tekemistä, joten ehkä huomenna vain makoillaan ja vähän kävellään. Haaveilemamme ratsastus ei onnistu, sillä hostellin isännän mukaan netistä löytämämme tyyppi on luopunut eläimistään laidunmaiden puutteen vuoksi.

Päivä 14: Muumioita ja musiikkia (14.9.)

Tänään oli oikein vauhdikas päivä. Aamulla vielä päänsärky vaivasi, mutta häipyi tupla-Buranalla. Ensimmäisenä missiona oli hankkia bussiliput seuraaville etapeille. Neljännen matkatoimiston jälkeen uskoimme, että ainoa mahdollisuus hankkia liput luottokortilla on bussiasemalla, jonne onneksi oli inhimillinen kävelymatka (paitsi että rouva sadatteli väärää jalkinevalintaa).

Aamulla keskusta alkoi täyttyä ympäri maakuntaa saapuvista pyhiinvaeltajista ja meteli oli välillä melkoista: bändi soitti traktorin lavalla, joukkojen johtajat nostattivat megafoneilla tunnelmaa, hälytysajoneuvot huusivat… Matkan varrella ihastelimme myös puistossa päivystäviä poneja ja laamoja.

Kun bussiliput oli hommattu, nousimme gondolihissillä San Bernardo-vuorelle 1454 metrin korkeuteen (Saltan keskusta on 1187 meren pinnasta), josta hommattiin pipo ja kassi. Tultiin alas ja palattiin oman kulman kuppilaan lounaalle. Koska olen nyttemmin pakotettu absolutistiksi, tilasin ruokajuomaksi litran tuorepuristettua appelsiinimehua. Se passasikin serranokinkun ja chorizo-tortillan kanssa oikein hyvin.

Päiväunien jälkeen säntäsimme arkeologiseen museoon tutustumaan inkakulttuurin karmaisevampaan rituaaliin eli lasten uhraamiseen. Toivottavasti lapsimuumiot eivät tule uniin. Museo oli oikein hieno ja päänäyttelyssä melkein kaikki oli käännetty myös hyvälle englannin kielelle. Sen jälkeen löydettiin mulle vielä kovasti kaipaamani T-paita ja toinenkin. Nyt on matkagarderobi vihdoin kunnossa.

Illalliseksi nautittiin paikallista papupataa eli locroa La Vieja Estación -showravintolassa. Onneksi menimme ajoissa, sillä suuri osa paikoista oli jo etukäteen varattu. Yleisö koostui lähes yksinomaan kotimaan matkailijoista. Kansantansseja ja -musiikkia sisältänyt esitys oli oikein laadukas ja tunnelma korkealla. Jälkkärit haettiin vielä jätskibaarista, nyt unten maille.

Päivä 13: Suunnittelua ja shoppailua (13.9.)

Aamutoimien jälkeen lähdimme kotikatuamme Balcarcea kohti Pilvien Junan asemaa. Varsinkaan tässä kunnossa eikä muutenkaan inspiroi maksaa satasta koko päivän “junaristeilystä”, vaikka olisi tästä kyllä todella helppo lähteä. Eri asia olisi, jos matkustaisi tänne asti lentämällä. Meillä on kuitenkin vielä lähemmäs 50 tuntia bussissa istumista/makaamista jäljellä ennen kuin päästään Buenos Airesiin… Haaveilemme sen lisäksi kyllä vielä visiitistä Tyynenmeren rannalle, kun jäi sattuneesta syystä Andien ylittäminen tältä korkeudelta tekemättä. Tärkeintä on nyt tulla terveeksi.

Pilvijunan miniatyyri riitti tällä kertaa…

Lähikorttelit ovat varsinaisia bailukortteleita, mutta talviaamuna oli oikein hiljaista. Saatiin ostettua alpakkavillatakit, niin tarjetaan paremmin. Sen jälkeen jatkoimme kauppakeskus Alto Noaan, josta löytyvät kaikki jo tutut ja rakkaat argentiinalaisketjut. Lukutoukka-Johanna osti sieltä uuden pokkarin ja mä ostin Gabriel Garcia Marquezin “Surullisten huorieni muiston”, joka on rohkaisevan ohut ensimmäiseksi espanjankieliseksi romaanikseni… Lounaaksi vedeltiin yllättävästi empanadaksia ja isot hedelmäsalaatit.

Iltapäivällä selviteltiin jatkosuunnitelmia alkaen illallispaikasta, koska netti vaihteeksi toimi. Majatalomme on vaihtanut operaattoria, mutta yhteys on hermostuttavan pätkivä. Iltaraflaksi valittiin toiseksi lähin paikka, grilli Las Leñitas, joka oli ihan kiva 150 hengen halli. Alkuun syötiin grillattua vuohenjuustoa ja sitten jaettiin yksi elefantinkorvan kokoinen possunmassuleike. Kun olin juonut olutta ehkä desin aloin tuntea jälleen toisen käden puutumista, joten oli todettava, että antibioottilääkkeeni ei kestä pisaraakaan alkoholia! Mikä järkyttävä tilanne!

Lohdutukseksi ja sokerivajeeseen piti vielä tilata jälkkäriksi cayote-marmelaatia pähkinöiden kera.

Päivä 8: San Miguel de Túcuman (8.9.)

Herättiin aamulla klo 8.40 kun teleoperaattorini Personal muistutti tekstiviestillä mahtavasta arvonnasta, jossa voisin voittaa Fordin käyttööni… Aamiaisen jälkeen lähdimme tutustumaan Museo Casa Histórica de la Independenciaan, jossa Argentiina itsenäistyi vuonna 1816. Kyseessä oli siis kuuluisa Tucumánin kongressi, joka julisti itsenäisyyden Etelä-Amerikan yhdistyneille maakunnille Espanjan kuningaskunnasta. Samalla reissulla kurkistimme myös katedraaliin ja kävelimme kaupungilla kunnes tuli taas nälkä ja oli mentävä lounaalle!

Kaupungilla oli paljon vilinää lounasaikaan. Ilmeisesti keskustassa on paljon kouluja, koska koko Plaza Independencia oli täynnä lounastaukoa viettäviä koululaisia koulupuvuissaan. Me kävimme Carrefourissa juomaostoksilla ja menimme hotelliin viettämään siestaa.

Päikkäreiden jälkeen Petrillä oli kipeä olo eikä ihme, kuumetta oli 38,4°,  joten lepäiltiin ilta hotellissa. Kuume nousi vielä 39 asteeseen, mutta ibuprofeenin jälkeen Petri kykeni sentään illalliselle samaan kivaan ravintolaan, jossa olimme myös eilen. Nyt täytyy toivoa, että kuume laskee aamuksi. Meillä on klo 9.35 lähtö bussilla Saltaan ja sieltä eteenpäin estanciaviikonloppua viettämään.

Mercedes Sosa oli “Mikkelin” tyttöjä.

Päivä 6: Always when in doubt, go to the zoo! (6.9.)

Tämän vuorokauden alkaessa istuimme siis General Urquizan bussissa ja illallista oli tarjoiltu, tosin emme sitä paljoa enää näykkineet, kun olimme saaneet jo syödäksemme Alen ja Danin luona. “Bussistuertti”, nuori herra, kaatoi matkalipun hintaan sisältyvää punkkua ihan reilusti. Sitten oli vuorossa mieluisa kulttuurishokki, johon ei viime vuoden bussireissuilla vielä törmätty. Stuertti kysyi: “Saiskos vielä olla jotain, kuten viskiä?”. Ensiksi kieltäydyin, mutta sitten menin käymään vessassa ja seurasi ytimekäs keskustelu:

– Minkäslaista se sun viskis on?

– Blenders

– No, siinä tapauksessa, lorautapa pikkuisen…

Kun tulin vessasta, sain käteeni ihan oikean grogilasin, jossa jäiden seurana oli varmaan desi tuota Seagramin tuottamaa argentiinalaista maataloustuotetta… Olo oli kuin Bill Murrayn roolihahmolla Lost in Translationissa. Kitattuani viskin ei alla kiitävä autostrada pelottanutkaan enää yhtään niin paljon, kippasin tuolin makuuasentoon, vedin viltin päälle ja nukahdin nopeasti. Verrattuna viime vuoden Misionesin bussimatkaan, kyyti alakerrassa oli paljon tasaisempaa ja näin jopa unia. Värinähälytin taskussa herätti vähän ennen kuin valot räpsähtivät päälle ja oli aamiaistarjoilun aika: kahvia ja paria sorttia kinuskikeksejä!

Taksilla hotelliin, jossa odotti toinen mukava yllätys: huoneen sai käyttöön jo aamuseitsemältä! Jatkoimme vähän unia ja sitten lounaalle katedraalin viereen. Kun perusasiat olivat kunnossa käytiin seuraava perheneuvottelu:

– Haluatko lähteä taidemuseoon vai eläintarhaan?

– Jos nuo ovat vaihtoehdot: eläintarhaan!

Córdoban eläintarha sijaitsee Parque Sarmientossa aivan keskustan tuntumassa ja oli aivan loistava valinta rentoutumiseen. Eläintarha on pian sata vuotta vanha, mikä näkyy suurten eläinten melko pieninä tiloina, mutta erittäin hyvin hoidettu ja siisti.  Merileijonanäytöksen lisäksi nautimme mm. tiikerinpentujen kisailusta. Näimme myös hoitajan juttelevan kääpiövirtahevolle ja toisen hoitajan rapsuttelevan hämähäkkiapinaa.

Amerikkojen kissapetojen kunkku on valitettavan uhanalainen jaguaari

Meidän makuumme parasta oli se, että aurinkoisesta talvipäivästä (parhaimmillaan +24°, mutta kylmä tuuli) huolimatta, siellä oli todella vähän ihmisiä. Hermot lepäsivät eläinseurassa.

Iltapäiväoluet nautittiin kävelykadulla ja kohta pitäisi taas saada pihviä…

Päivä 3: Kevättä ilmassa! (3.9.)

Tänään nukuimme hieman yli yhteentoista ja vaikka Petri saikin eilen kaasuhella- ja termospullokoulutuksen, niin minä sen veden kyllä keitin! Kun olimme turhaan yrittäneet varata ensi viikon bussilippuja netin kautta huusimme taas Alea apuun ja hän lähtikin meidän kanssamme läheiseen matkatoimistoon, jossa asia hoitui suit sait sukkelaan kiitos erittäin reippaan virkailijan!

Koskapa ilma oli erittäin kaunis ja keväinen kävelimme Parque Rivadavian kulmalle lounaalle. Istuimme ulkona ja ihana ilma oli myös muiden lounastajien pääpuheenaihe. ”Que día hermoso” kuului monelta suunnalta! Oli kiva katsella katuvilinää ja etenkin monenlaisia koiruuksia, joita täällä on laidasta laitaan. Eräskin Fifi oli saanut päällensä ihanan pinkin fleecemekon…

Iltapäivä meni ensi viikkoa suunnitellessa, bussiliput on nyt varattu Saltaan asti ja laitoimme tiedusteluja hotelleihin Córdobaan ja San Miguel de Tucumániin.

Illalla menimme taas ”kylille”, tällä kertaa La Biblioteca Caféen katsomaan Livia Barbosan esitystä ”Entre Gershwin y Gardel”. Halusimme tsekata paikan, koska Petrillä, Alella ja bändillä on lokakuussa kaksi keikkaa ko. paikassa. Taas kerran totesimme, että maailma on pieni: paikan omistajarouva Edithin ex-mies Javier on vieraillut Suomessa kymmenisen vuotta sitten ja jopa käynyt meillä kotona! Ja Livia on meidän entisen San Telmon-kämpän omistajan laulunopettaja…

Ajelimme sitten keskustasta taksilla kotiin, koska metrolinjat menevät kiinni yhdentoista maissa. Täällä taksien aloitusmaksu on 5,80 pesoa eli noin euron ja kotimatkamme (useampi kilometri kuitenkin) maksoi peräti noin 5,50 euroa. Sillä rahallahan ei Suomessa vissiin taksi edes käynnisty… Olemme muuten saaneet pari päivää ajella metrolla for free, koska lipunmyyntijärjestelmässä on joku häikkä ja niinpä portit ovat olleet auki.

A-linjan metrossa matkalla keskustaan.

Päivä 2: Kulman kundit (2.9.)

Ensimmäinen aamuherätys tuli pari tuntia aiemmin kuin oli sovittu: sängyn toinen laita hiukan protestoi, mutta aloimme kuitenkin heräillä jo varttia yli kahdeksan… Nautimme aamiaista romanttisesti sängyssä: teetä, banaania ja myslikeksejä. Aamu käytettiin sitten kommunikointiin Suomeen ja Italiaan, kunnes yhdentoista jälkeen lähdimme liikkeelle. Siinä vaiheessa oli taas nälkä ja käytiin lähi-Mäkkärissä.

Yhteydenpito on nykyään uskomattoman helppoa ja edullista. Siunattu Skype. Hotellimme maksaa vain 30 €/yö, mutta wi-fi toimii melko luotettavasti ja nopeasti.

Ale tuli avuksemme teleoperaattori Personalin liikkeeseen, jotta saataisiin luuritkin pelaamaan. Puolen tunnin jonotuksen jälkeen Johannalle saatiin sutjakkaasti toimiva prepaid-liittymä ja minä täytin paperin, jolla viime vuonna ostamani liittymä pitäisi saada siirrettyä omiin nimiini, jotta voisin ostaa saldoa esim. suoraan nettisivuilta. Saas nähdä. Mukava yllätys oli myös se, että kun laitoin kioskissa itselleni lisää saldoa, niin vanhentunut saldokin pompahti jostain esiin.

Sitten saatiin vielä Johannalle ostettua saappaat ennen kuin taas alkoi taas hiukoa ja palasimme illallisraflaan vähän kolmen jälkeen. Iloksemme lounashinnat olivat siellä voimassa klo 12-16! Syötiin turskaa ja wok-vihanneksia.

Sää oli tänään keväisen keikkuva: välillä aurinko jo lämmittää aika hyvin, mutta hyytäviä tuulenpuuskia on myös tarjolla. Hotellimme ihana Clara-emäntä antoi minulle vedenkeitto- ja termospullokoulutuksen, ettei kenenkään tarvitse meitä enää herättää ja kertoi talon historiasta ennen myöhäisiä päiväuniamme. Talo on vuodelta 1926 ja alunperin juutalaisen pankkiirisuvun rakennuttama ja italialaisen arkkitehdin suunnittelema. Meidän huoneemme nurkassa on ollut alunperin rukouskappeli, johon valo siivilöityy pienen lasimaalausikkunan kautta!

Illalla suuntasimme Los 36 Billares -kahvilaan, jossa esiintyi Pariisin argentiinalaisten maineikas Trio Esquina. Bandoneonisti César Stroscion johtamalla triolla on sikäli suuri merkitys elämälleni, että 10 vuotta sitten Alejandro tuurasi kitaristia tuossa triossa Pariisissa ja pääsi sen ansiosta piipahtamaan Suomessa… ja loppu on historiaa. Kulman kundit, los esquineros, ovat myös musiikillisesti vaikuttaneet merkittävästi Alejandroon ja sitä myöten minuun. Hieno ilta. Nyt taas univelkaa maksamaan.

Päivä 1: Vuelvo al Sur (1.9.)

Täällä sitä taas ollaan. Kerta kerran jälkeen Buenos Aires tuntuu eurooppalaisemmalta, normaalimmalta ja kaikin puolin kotoisammalta paikalta kuin… Helsinki ja Suomi.

Kieltämättä lähtövalmistelut 5 kuukauden reissua varten olivat haastavammat kuin koskaan ennen, mutta rutiinia lähtemiseen on kuitenkin viime vuosina kertynyt, joten viime hetkillä ei enää mitään suurempaa paniikkia tullut. Itse kipitin vielä asioille postiin, kirjastoon, Alkoon ja Elvisiin, kun Johanna palautti mm. työsuhdeautoa ja kävi apteekissa. Tiistaina olimme jo perehdyttäneet alivuokralaisemme, joka heitti ke-aamuna kamansa ja myöhemmin Ikea-ostoksensa eteiseen.

Matka sujui suuremmitta mutkitta. Parhaiten jäi mieleen miespari, joka matkusti Helsingistä Pariisiin pienen vauvan kanssa. Minusta takaviistossa istunut melko stereotyyppisen muslimiterroristin näköinen kaveri selvästi mulkoili heitä yhtä ihmeissään kuin minäkin. Tai siis mua lähinnä nauratti. Jos vauva oli jomman kumman biologista tuotantoa, minulla ei ole mitään asiaa vastaan. Ko. ählämillä saattaa ollakin.

Jo vuosi sitten neekeribloggauksessani totesin, että Charles de Gaullen lentokenttä ehkä pysähtyisi ilman länsiafrikkalaisperäisiä maahanmuuttajia. Pardon my French, ihan kirjaimellisesti, siis “lost in translation”, mutta koin joutuneeni rasistisesti syrjityksi, kun neekerukko ei myynyt minulle kahvini kanssa pastista. Sokeriakin sai kahviin vain erikseen pyytämällä, samoin kuin edellisenä vuonna. Ja mitään muuta viinaa ei ollut edes tarjolla. Muutenkin CDG:n kenttä myöhään illalla on ruoka- ja alkoholitarjoilun osalta melko perseestä. Uppoava länsi. En tykkää.

Johanna tietty nukkui suurimman osan matkaa, kuten myös mukavat argentiinalaiset vierustoverit. Mä sain ehkä nukuttua pari puolentoista tunnin pätkää ja katsottua pari Brasilia-aiheista leffaa.

Ale oli vastassa ja majoituimme netistä löytämääni pieneen perhehotelliin. Tämä on kaupunginosan ainoa normaalihotelli, sillä kaikki muut ovat ns. tuntihotelleja eli kutupaikkoja. Ystävällinen emäntä on Galiciasta ja koordinoi tuossa äsken tekstarilla, että mihin aikaan sopisi tulla tuomaan termospullon kuumaa vettä aamiaiseksi. Saavuttuamme hän tarjosi kahvit valokopioidessaan passejamme. Alle 30 € on Buenos Airesissa todella halpa majoitus, paikka on oikein kiva ja langaton nettikin toimii! Tulee ihan nuoruuden Italian reissut mieleen tämmöisestä vanhanaikaisesta meiningistä.

Lounasta syötiin Alen ja Michi-kissan kanssa. Päiväunien jälkeen menimme lähimpään kulmaravintolaan pihville. Kyllä se vaan lehmä on täällä ihan eri makuista ruokaa kuin missään muualla.

Amerikassa kissatkin ovat isompia!

Matkagarderobimme ei ole ihan sopiva Argentiinan talveen. Täytyy muutama päivä kestää koleita talvi-iltoja, sillä tarkoitus olisi hommata uusi alpakkavillatakki ja -pipo vasta pohjoisesta, että pärjätään Andeilla.

Ihmeellisintä on, kuten alussakin jo totesin, kuinka uskomattoman kotoisalta tuntuu taas olla täällä. Primera Juntan metroaseman liepeillä törmättiin Alen bändin rumpali Hugoon (soittaa myös mun levyllä), aikamoinen sattuma, ja Michi-kissa, joka ei yleensä kuulemma lähentele vieraita, hyppäsi syliini päiväunille. Vastaanotto on taas kerran ylittänyt kaikki odotukset. Nyt unta palloon, ehkä sielukin ehtii jo huomiseksi perässä…

Päivä 44: Levy on kaupassa! (12.11.)

Iltapäivällä käytiin Alen kanssa tapaamassa tuotantofirman Paralelo 35:n pomoa ja sopimassa vielä sunnuntain taltioinnista.

Käytiin vielä kongressin nurkalla kahvilla ja sieltä sitten kävelin Callaota levykauppa Zivalsin kautta kotiin. Lähdön haikeutta alkoi olla jo ilmassa. Oli eräänlainen tärkeä huipennus nähdä itsensä tärkeimmässä tangolevykaupassa kohdassa K. Siinä ei paljon kilpailua olekaan.

Illalla mentiin Pertin luokse viemään vähän viljatuotteita (viskiä ja hapankorppuja). Pertti loihti tapansa mukaan upean illallisen ja vieraana oli myös Saara Rautanen-Uunila selvittelemässä Suomen merimieskirkon tilannetta.

Päivä 43: Vähän vielä pihviä… (11.11.)

Toivuimme tietysti viidakkokeikasta lepäilemällä. Risto ja Maija lähtivät illansuussa kohti Mendozaa ja me menimme nelistään La Dorita -grilliketjun lähikuppilaan. Otettiin sitten ruokajuomaksi ihan Felipe Rutinia! Lasit tuoksuivat kovin ummehtuneilta ja kun ne vaihdettiin, niin vaihdettiin vielä pullokin.

Päivä 42: Tapahtumarikas päivä 3 maassa (10.11.)

Herätys oli jälleen varsin varhain. Hotelliaamiaisen jälkeen laitettiin matkatavarat säilytykseen ja suuntasimme kohti oppaamme Ricardon kotimaata Brasiliaa. Brasilian puolella piti ihan kävellä itse leimauttamaan passi ja täytellä maahantulokaavake. Bom dia! Obrigado! Ekan kerran Brasiliassa!

Tie Itaipún padolle kulki Foz do Iguaçun kaupungin kautta. Se on nopeasti kasvanut varsin nuori kaupunki. Eroja Argentiinaan havaitsi ihan tälläkin reissulla. Yksinäni en ehkä pimeällä kulkisi.

Itaipùssa piti ensin katsella puolituntinen elokuva, jossa korva mukavasti tottui brasilianportugaliin. Kiertoajelulla osasinkin jo muodostaa kokonaisen lauseen ja sain bussin nauramaan. Padolla oli nimittäin todella hyytävän kylmä tuuli, näköalabussin yläkerta avonainen ja minä loihe lausumaan: “On nyt suomalaistenkin mielestä kylmää!”

Muistan lukeneeni Itaipún padosta jo lapsena ja suurin yllätys olikin, että tämä jättimäinen rakennusprojekti valmistui lopullisiin mittoihinsa vasta muutamia vuosia sitten.

Padolla saimme matkatoimistosta tekstarit, että lentomme oli peruttu, soittakaa Aerolineas Argentinasin numeroon, joka toimii vain Argentiinassa. No, me satuimme olemaan Paraguayn ja Brasilian verkoissa, joten laitoimme retkimatkatoimistomme asialle. He eivät päässeet millään läpi, mutta tsekkasivat ilmailuviranomaisten sivuilta, että seuraava Aerolineasin lento Iguazústa Buenos Airesiin lähtee vasta 18.20, joten emme pitäneet kiirettä ehtiäksemme perutulle lennolle. Koska edellisenä päivänä Aerolineas Argentinas oli perunut Sänkiahojen lennon Mendozaan JA ilmoittanut uudesta myöhäisemmästä lennosta, oletimme ilman muuta, että myös tässä tapauksessa toimittaisiin niin. Johannan iPodilla oli vielä onnistunut lähettää kuittausviesti matkatoimistoon!

Niinpä tsekkasimme ihan rauhassa Brasilian puolen putousnäkymät ja menimme lounaalle putousten äärelle. Seisovassa pöydässä oli pikkuisen eri lajit kuin Viking Linella Itse vetelin tietysti feijoadaa, lihatuotteita ja maniokkia. Juomana elämäni ensimmäinen oikea caipirinha. Jälkkäriksi vielä etelän hetelmiä, herkkukaakkuja ja brasilialaista brandyä.

Putous! Todellakin!

Brasilialainen puhvetti.

Argentiinan puolelle päästyämme menimme oitis Aerolineas Argentinasin toimistoon, jossa virkailija huokasi syvään ja aloitti vittuilun:

- Mitä te täällä teette?

- Kun palvelunumeroon ei saanut yhteyttä

- Teidän pitäisi olla kentällä.

- Miksi ihmeessä, jos meidän lentomme on peruttu?

- Teillä oli paikat seuraavaan koneeseen, joka lähti 20 minuuttia myöhemmin.

- Olisi pitänyt ilmoittaa.

- Teidän pitäisi olla kentällä, ei täällä. Te olette vain pitäneet hauskaa ja retkeilleet.

- Eilen ystäviemme Mendozan lento peruttiin samalla tavalla tekstiviestillä ja uudesta lennosta ilmoitettiin samantien tekstiviestillä.

- Te olette väärässä. Teidän piti olla kentällä.

Ensin kilahti Johanna ja sitten virkailija nousi ja poistui mielenosoituksellisesti takahuoneeseen. Johanna alkoi huutaa vartijapojalle, joka alkoi jo näpelöidä käsirautoja ja sanoi: “No hablo inglés”. Sitten minä räjähdin vartijapojalle espanjaksi: “Me kyllä puhutaan kieliä, se ei ole ongelma. Ongelma on tuon herran asenne.” Virkailijamulkvisti tuli takaisin ja mussutti jotain. Mä jatkoin huutoa kynnykselle asti: “Sinä tässä olet väärässä. Nyt sää saatana munasit. Mä olen saatana matkailutoimittaja ja voin vakuuttaa, että Aerolineas Argentinas - ei ikinä enää!”. Viileä vaalea oppaamme Ricardokin taisi säikähtää, kun karjalaisveri läikähti! Hänen sukujuurensa nimittäin ovat Puolassa…

Ei siis ollut muuta tehtävissä hakea kamat, vaihtaa isompaan minibussiin ja mennä sinne kentälle. Kohtelumme Iguazún kentällä olikin sitten ihan toista luokkaa: Sänkiahot reititettiin kilpailijan LANin vuorolle ja me loput 4 pääsimme vihdoin klo 21 lähteneelle lennolle. Anteeksipyyntöjäkin tuli, mutta aluksi luvattua bisnesluokkaa ei sentään, sillä aika moni muukin tuntui olleen samassa tilanteessa.

Syy tuon päivän lukuisiin peruutuksiin oli kotimaan kentän kiitorataremontin lisäksi myös eri ammattiliittoihin kuuluneen lentokapteenin ja perämiehen tappelu (onneksi maassa eikä ilmassa…).  Loppuhuipennukseksi ennen laskeutumista kierreltiin vielä noin tusina kierrosta Ezeizan yllä, koska kiitoradalle oli päässyt/päästetty koiria! Lentäjän pokka ei ollut pitää, kun hän kuulutti.

Ehkä oli hyväkin tulla niin myöhään, liikennehässäkät olivat ohi ja saimme remisen nopeasti. Kotimaan kentän sulkemisen vuoksi Ezeizassa oli marraskuussa 20.000 päivittäistä matkustajaa enemmän…

Kaikkiaan loppu hyvin, kaikki hyvin. Saatiin juuri semmoinen turvallinen Amazing Race -jakso kehiteltyä, kun oli haluttukin!

Päivä 38: Keikka “viidakossa” (6.11.)

Aamun sarastaessa aloin vilkuilla kovasti maisemia muiden vielä nukkuessa. Naputtelin iPodilla tämmöiset muistiinpanot:

Rio Uruguay vie, aurinko nousee. Loputonta tasankoa, karjalaumoja ja riviin istutettuja puita, mutta myös luonnontilaista metsää siellä täällä. Kiitos Samuli Edelmannin virsilevyjen sain jopa nukuttua ja tajusin kuinka pahasti Suomen koululaitos on pakkosyöttänyt minulle uskontoa.

Vähitellen maaperä alkoi muuttua yhä punaisemmaksi ja lopulta saavuttiin Posadasiin, jossa meitä tultiin minibussilla hakemaan hotelliin. Hyvät järjestelyt!

Asettumisen jälkeen lähdettiin ostamaan bussilippuja Posadasista Iguazúun ja siitä jatkoimme vielä Alen kanssa Paraná-joen rantaan. Reipas basistimme tuli vastaan ilman paitaa hölkäten! Sieltä löytyi myös mahtava matkamuistokauppa, josta taisi jotain tarttua mukaankin.

Oisko maailman suurin maté?

Ruokailu oli meille maksettu oikein mukavaan ravintolaan keskusaukion laidalle. Tutustuin kahteen uuteen suosikkiruokaani: friteerattuun maniokkiin ja pacú -nimiseen jokikalaan.

Pienen levon ja suihkun jälkeen pitikin jo lähteä keikkapaikalle. Uudenkarhea kulttuurikeskus, Centro del Conocimiento sijaitsi yllättävän pitkän matkan päässä. Soundcheck sujui jo rutiinilla ja ennen keikkaa piti vielä antaa videohaastattelu.

Keikkapaikka oli varmaan kiertueen paras, amfiteatterimainen aula, jossa esitetään myös puheteatteria. Hyvä akustiikka, uudet laitteet ja hyvät valot. Anoppi ja Maija hoitivat mallikkaasti levymyyntiä ja levyjä menikin hyvin kaupaksi jo ennen keikkaa, koska tilaisuuteen oli vapaa pääsy. Täältäkin kaukaa löytyi yksi suomalaisrouva! Lavalle piti myös kutsua joku paikallinen kulttuurivaikuttaja, joka oli saapunut lahjoittamaan minulle kokoelma-CD:n täkäläistä “viidakkotangoa”. Levyltä löytyi edesmenneen misionesinsuomalaisen bandoneonisti Ricardo Vuoren, instrumentaalisävellys Suomi.

Illallista syötiin samassa sopimusravintolassa ja sitten vielä chillailtiin oman hotellin edustalla katsellen paikallista lauantai-illan huumaa.

Päivä 35: Shopping! (3.11.)

Tämän päivän muistiinpanoissa lukee vain: pesula ja armoton shoppauskierros. Kirjoitan tätä siis joulun jälkeen ja valokuvatkaan eivät tue muistia tarpeeksi…

Ainakin Floridalta haettiin lisää DV-nauhaa ja Johannalle löytyi kiva neule/nahkatakki. Leivoskahveilla käytiin Ateneo-kirjakaupassa. Iltapalaa on ilmeisesti syöty ihan kotosalla, kun ei valokuvissakaan löydy mitään ruoka-asetelmaa Oisko ollut take away -sushia!

Lippalakki tuli oitis käyttöön!