Päivä 2: Kulman kundit (2.9.)

Ensimmäinen aamuherätys tuli pari tuntia aiemmin kuin oli sovittu: sängyn toinen laita hiukan protestoi, mutta aloimme kuitenkin heräillä jo varttia yli kahdeksan… Nautimme aamiaista romanttisesti sängyssä: teetä, banaania ja myslikeksejä. Aamu käytettiin sitten kommunikointiin Suomeen ja Italiaan, kunnes yhdentoista jälkeen lähdimme liikkeelle. Siinä vaiheessa oli taas nälkä ja käytiin lähi-Mäkkärissä.

Yhteydenpito on nykyään uskomattoman helppoa ja edullista. Siunattu Skype. Hotellimme maksaa vain 30 €/yö, mutta wi-fi toimii melko luotettavasti ja nopeasti.

Ale tuli avuksemme teleoperaattori Personalin liikkeeseen, jotta saataisiin luuritkin pelaamaan. Puolen tunnin jonotuksen jälkeen Johannalle saatiin sutjakkaasti toimiva prepaid-liittymä ja minä täytin paperin, jolla viime vuonna ostamani liittymä pitäisi saada siirrettyä omiin nimiini, jotta voisin ostaa saldoa esim. suoraan nettisivuilta. Saas nähdä. Mukava yllätys oli myös se, että kun laitoin kioskissa itselleni lisää saldoa, niin vanhentunut saldokin pompahti jostain esiin.

Sitten saatiin vielä Johannalle ostettua saappaat ennen kuin taas alkoi taas hiukoa ja palasimme illallisraflaan vähän kolmen jälkeen. Iloksemme lounashinnat olivat siellä voimassa klo 12-16! Syötiin turskaa ja wok-vihanneksia.

Sää oli tänään keväisen keikkuva: välillä aurinko jo lämmittää aika hyvin, mutta hyytäviä tuulenpuuskia on myös tarjolla. Hotellimme ihana Clara-emäntä antoi minulle vedenkeitto- ja termospullokoulutuksen, ettei kenenkään tarvitse meitä enää herättää ja kertoi talon historiasta ennen myöhäisiä päiväuniamme. Talo on vuodelta 1926 ja alunperin juutalaisen pankkiirisuvun rakennuttama ja italialaisen arkkitehdin suunnittelema. Meidän huoneemme nurkassa on ollut alunperin rukouskappeli, johon valo siivilöityy pienen lasimaalausikkunan kautta!

Illalla suuntasimme Los 36 Billares -kahvilaan, jossa esiintyi Pariisin argentiinalaisten maineikas Trio Esquina. Bandoneonisti César Stroscion johtamalla triolla on sikäli suuri merkitys elämälleni, että 10 vuotta sitten Alejandro tuurasi kitaristia tuossa triossa Pariisissa ja pääsi sen ansiosta piipahtamaan Suomessa… ja loppu on historiaa. Kulman kundit, los esquineros, ovat myös musiikillisesti vaikuttaneet merkittävästi Alejandroon ja sitä myöten minuun. Hieno ilta. Nyt taas univelkaa maksamaan.

Päivä 1: Vuelvo al Sur (1.9.)

Täällä sitä taas ollaan. Kerta kerran jälkeen Buenos Aires tuntuu eurooppalaisemmalta, normaalimmalta ja kaikin puolin kotoisammalta paikalta kuin… Helsinki ja Suomi.

Kieltämättä lähtövalmistelut 5 kuukauden reissua varten olivat haastavammat kuin koskaan ennen, mutta rutiinia lähtemiseen on kuitenkin viime vuosina kertynyt, joten viime hetkillä ei enää mitään suurempaa paniikkia tullut. Itse kipitin vielä asioille postiin, kirjastoon, Alkoon ja Elvisiin, kun Johanna palautti mm. työsuhdeautoa ja kävi apteekissa. Tiistaina olimme jo perehdyttäneet alivuokralaisemme, joka heitti ke-aamuna kamansa ja myöhemmin Ikea-ostoksensa eteiseen.

Matka sujui suuremmitta mutkitta. Parhaiten jäi mieleen miespari, joka matkusti Helsingistä Pariisiin pienen vauvan kanssa. Minusta takaviistossa istunut melko stereotyyppisen muslimiterroristin näköinen kaveri selvästi mulkoili heitä yhtä ihmeissään kuin minäkin. Tai siis mua lähinnä nauratti. Jos vauva oli jomman kumman biologista tuotantoa, minulla ei ole mitään asiaa vastaan. Ko. ählämillä saattaa ollakin.

Jo vuosi sitten neekeribloggauksessani totesin, että Charles de Gaullen lentokenttä ehkä pysähtyisi ilman länsiafrikkalaisperäisiä maahanmuuttajia. Pardon my French, ihan kirjaimellisesti, siis “lost in translation”, mutta koin joutuneeni rasistisesti syrjityksi, kun neekerukko ei myynyt minulle kahvini kanssa pastista. Sokeriakin sai kahviin vain erikseen pyytämällä, samoin kuin edellisenä vuonna. Ja mitään muuta viinaa ei ollut edes tarjolla. Muutenkin CDG:n kenttä myöhään illalla on ruoka- ja alkoholitarjoilun osalta melko perseestä. Uppoava länsi. En tykkää.

Johanna tietty nukkui suurimman osan matkaa, kuten myös mukavat argentiinalaiset vierustoverit. Mä sain ehkä nukuttua pari puolentoista tunnin pätkää ja katsottua pari Brasilia-aiheista leffaa.

Ale oli vastassa ja majoituimme netistä löytämääni pieneen perhehotelliin. Tämä on kaupunginosan ainoa normaalihotelli, sillä kaikki muut ovat ns. tuntihotelleja eli kutupaikkoja. Ystävällinen emäntä on Galiciasta ja koordinoi tuossa äsken tekstarilla, että mihin aikaan sopisi tulla tuomaan termospullon kuumaa vettä aamiaiseksi. Saavuttuamme hän tarjosi kahvit valokopioidessaan passejamme. Alle 30 € on Buenos Airesissa todella halpa majoitus, paikka on oikein kiva ja langaton nettikin toimii! Tulee ihan nuoruuden Italian reissut mieleen tämmöisestä vanhanaikaisesta meiningistä.

Lounasta syötiin Alen ja Michi-kissan kanssa. Päiväunien jälkeen menimme lähimpään kulmaravintolaan pihville. Kyllä se vaan lehmä on täällä ihan eri makuista ruokaa kuin missään muualla.

Amerikassa kissatkin ovat isompia!

Matkagarderobimme ei ole ihan sopiva Argentiinan talveen. Täytyy muutama päivä kestää koleita talvi-iltoja, sillä tarkoitus olisi hommata uusi alpakkavillatakki ja -pipo vasta pohjoisesta, että pärjätään Andeilla.

Ihmeellisintä on, kuten alussakin jo totesin, kuinka uskomattoman kotoisalta tuntuu taas olla täällä. Primera Juntan metroaseman liepeillä törmättiin Alen bändin rumpali Hugoon (soittaa myös mun levyllä), aikamoinen sattuma, ja Michi-kissa, joka ei yleensä kuulemma lähentele vieraita, hyppäsi syliini päiväunille. Vastaanotto on taas kerran ylittänyt kaikki odotukset. Nyt unta palloon, ehkä sielukin ehtii jo huomiseksi perässä…

Päivä 44: Levy on kaupassa! (12.11.)

Iltapäivällä käytiin Alen kanssa tapaamassa tuotantofirman Paralelo 35:n pomoa ja sopimassa vielä sunnuntain taltioinnista.

Käytiin vielä kongressin nurkalla kahvilla ja sieltä sitten kävelin Callaota levykauppa Zivalsin kautta kotiin. Lähdön haikeutta alkoi olla jo ilmassa. Oli eräänlainen tärkeä huipennus nähdä itsensä tärkeimmässä tangolevykaupassa kohdassa K. Siinä ei paljon kilpailua olekaan.

Illalla mentiin Pertin luokse viemään vähän viljatuotteita (viskiä ja hapankorppuja). Pertti loihti tapansa mukaan upean illallisen ja vieraana oli myös Saara Rautanen-Uunila selvittelemässä Suomen merimieskirkon tilannetta.

Päivä 43: Vähän vielä pihviä… (11.11.)

Toivuimme tietysti viidakkokeikasta lepäilemällä. Risto ja Maija lähtivät illansuussa kohti Mendozaa ja me menimme nelistään La Dorita -grilliketjun lähikuppilaan. Otettiin sitten ruokajuomaksi ihan Felipe Rutinia! Lasit tuoksuivat kovin ummehtuneilta ja kun ne vaihdettiin, niin vaihdettiin vielä pullokin.

Päivä 42: Tapahtumarikas päivä 3 maassa (10.11.)

Herätys oli jälleen varsin varhain. Hotelliaamiaisen jälkeen laitettiin matkatavarat säilytykseen ja suuntasimme kohti oppaamme Ricardon kotimaata Brasiliaa. Brasilian puolella piti ihan kävellä itse leimauttamaan passi ja täytellä maahantulokaavake. Bom dia! Obrigado! Ekan kerran Brasiliassa!

Tie Itaipún padolle kulki Foz do Iguaçun kaupungin kautta. Se on nopeasti kasvanut varsin nuori kaupunki. Eroja Argentiinaan havaitsi ihan tälläkin reissulla. Yksinäni en ehkä pimeällä kulkisi.

Itaipùssa piti ensin katsella puolituntinen elokuva, jossa korva mukavasti tottui brasilianportugaliin. Kiertoajelulla osasinkin jo muodostaa kokonaisen lauseen ja sain bussin nauramaan. Padolla oli nimittäin todella hyytävän kylmä tuuli, näköalabussin yläkerta avonainen ja minä loihe lausumaan: “On nyt suomalaistenkin mielestä kylmää!”

Muistan lukeneeni Itaipún padosta jo lapsena ja suurin yllätys olikin, että tämä jättimäinen rakennusprojekti valmistui lopullisiin mittoihinsa vasta muutamia vuosia sitten.

Padolla saimme matkatoimistosta tekstarit, että lentomme oli peruttu, soittakaa Aerolineas Argentinasin numeroon, joka toimii vain Argentiinassa. No, me satuimme olemaan Paraguayn ja Brasilian verkoissa, joten laitoimme retkimatkatoimistomme asialle. He eivät päässeet millään läpi, mutta tsekkasivat ilmailuviranomaisten sivuilta, että seuraava Aerolineasin lento Iguazústa Buenos Airesiin lähtee vasta 18.20, joten emme pitäneet kiirettä ehtiäksemme perutulle lennolle. Koska edellisenä päivänä Aerolineas Argentinas oli perunut Sänkiahojen lennon Mendozaan JA ilmoittanut uudesta myöhäisemmästä lennosta, oletimme ilman muuta, että myös tässä tapauksessa toimittaisiin niin. Johannan iPodilla oli vielä onnistunut lähettää kuittausviesti matkatoimistoon!

Niinpä tsekkasimme ihan rauhassa Brasilian puolen putousnäkymät ja menimme lounaalle putousten äärelle. Seisovassa pöydässä oli pikkuisen eri lajit kuin Viking Linella Itse vetelin tietysti feijoadaa, lihatuotteita ja maniokkia. Juomana elämäni ensimmäinen oikea caipirinha. Jälkkäriksi vielä etelän hetelmiä, herkkukaakkuja ja brasilialaista brandyä.

Putous! Todellakin!

Brasilialainen puhvetti.

Argentiinan puolelle päästyämme menimme oitis Aerolineas Argentinasin toimistoon, jossa virkailija huokasi syvään ja aloitti vittuilun:

- Mitä te täällä teette?

- Kun palvelunumeroon ei saanut yhteyttä

- Teidän pitäisi olla kentällä.

- Miksi ihmeessä, jos meidän lentomme on peruttu?

- Teillä oli paikat seuraavaan koneeseen, joka lähti 20 minuuttia myöhemmin.

- Olisi pitänyt ilmoittaa.

- Teidän pitäisi olla kentällä, ei täällä. Te olette vain pitäneet hauskaa ja retkeilleet.

- Eilen ystäviemme Mendozan lento peruttiin samalla tavalla tekstiviestillä ja uudesta lennosta ilmoitettiin samantien tekstiviestillä.

- Te olette väärässä. Teidän piti olla kentällä.

Ensin kilahti Johanna ja sitten virkailija nousi ja poistui mielenosoituksellisesti takahuoneeseen. Johanna alkoi huutaa vartijapojalle, joka alkoi jo näpelöidä käsirautoja ja sanoi: “No hablo inglés”. Sitten minä räjähdin vartijapojalle espanjaksi: “Me kyllä puhutaan kieliä, se ei ole ongelma. Ongelma on tuon herran asenne.” Virkailijamulkvisti tuli takaisin ja mussutti jotain. Mä jatkoin huutoa kynnykselle asti: “Sinä tässä olet väärässä. Nyt sää saatana munasit. Mä olen saatana matkailutoimittaja ja voin vakuuttaa, että Aerolineas Argentinas - ei ikinä enää!”. Viileä vaalea oppaamme Ricardokin taisi säikähtää, kun karjalaisveri läikähti! Hänen sukujuurensa nimittäin ovat Puolassa…

Ei siis ollut muuta tehtävissä hakea kamat, vaihtaa isompaan minibussiin ja mennä sinne kentälle. Kohtelumme Iguazún kentällä olikin sitten ihan toista luokkaa: Sänkiahot reititettiin kilpailijan LANin vuorolle ja me loput 4 pääsimme vihdoin klo 21 lähteneelle lennolle. Anteeksipyyntöjäkin tuli, mutta aluksi luvattua bisnesluokkaa ei sentään, sillä aika moni muukin tuntui olleen samassa tilanteessa.

Syy tuon päivän lukuisiin peruutuksiin oli kotimaan kentän kiitorataremontin lisäksi myös eri ammattiliittoihin kuuluneen lentokapteenin ja perämiehen tappelu (onneksi maassa eikä ilmassa…).  Loppuhuipennukseksi ennen laskeutumista kierreltiin vielä noin tusina kierrosta Ezeizan yllä, koska kiitoradalle oli päässyt/päästetty koiria! Lentäjän pokka ei ollut pitää, kun hän kuulutti.

Ehkä oli hyväkin tulla niin myöhään, liikennehässäkät olivat ohi ja saimme remisen nopeasti. Kotimaan kentän sulkemisen vuoksi Ezeizassa oli marraskuussa 20.000 päivittäistä matkustajaa enemmän…

Kaikkiaan loppu hyvin, kaikki hyvin. Saatiin juuri semmoinen turvallinen Amazing Race -jakso kehiteltyä, kun oli haluttukin!

Päivä 38: Keikka “viidakossa” (6.11.)

Aamun sarastaessa aloin vilkuilla kovasti maisemia muiden vielä nukkuessa. Naputtelin iPodilla tämmöiset muistiinpanot:

Rio Uruguay vie, aurinko nousee. Loputonta tasankoa, karjalaumoja ja riviin istutettuja puita, mutta myös luonnontilaista metsää siellä täällä. Kiitos Samuli Edelmannin virsilevyjen sain jopa nukuttua ja tajusin kuinka pahasti Suomen koululaitos on pakkosyöttänyt minulle uskontoa.

Vähitellen maaperä alkoi muuttua yhä punaisemmaksi ja lopulta saavuttiin Posadasiin, jossa meitä tultiin minibussilla hakemaan hotelliin. Hyvät järjestelyt!

Asettumisen jälkeen lähdettiin ostamaan bussilippuja Posadasista Iguazúun ja siitä jatkoimme vielä Alen kanssa Paraná-joen rantaan. Reipas basistimme tuli vastaan ilman paitaa hölkäten! Sieltä löytyi myös mahtava matkamuistokauppa, josta taisi jotain tarttua mukaankin.

Oisko maailman suurin maté?

Ruokailu oli meille maksettu oikein mukavaan ravintolaan keskusaukion laidalle. Tutustuin kahteen uuteen suosikkiruokaani: friteerattuun maniokkiin ja pacú -nimiseen jokikalaan.

Pienen levon ja suihkun jälkeen pitikin jo lähteä keikkapaikalle. Uudenkarhea kulttuurikeskus, Centro del Conocimiento sijaitsi yllättävän pitkän matkan päässä. Soundcheck sujui jo rutiinilla ja ennen keikkaa piti vielä antaa videohaastattelu.

Keikkapaikka oli varmaan kiertueen paras, amfiteatterimainen aula, jossa esitetään myös puheteatteria. Hyvä akustiikka, uudet laitteet ja hyvät valot. Anoppi ja Maija hoitivat mallikkaasti levymyyntiä ja levyjä menikin hyvin kaupaksi jo ennen keikkaa, koska tilaisuuteen oli vapaa pääsy. Täältäkin kaukaa löytyi yksi suomalaisrouva! Lavalle piti myös kutsua joku paikallinen kulttuurivaikuttaja, joka oli saapunut lahjoittamaan minulle kokoelma-CD:n täkäläistä “viidakkotangoa”. Levyltä löytyi edesmenneen misionesinsuomalaisen bandoneonisti Ricardo Vuoren, instrumentaalisävellys Suomi.

Illallista syötiin samassa sopimusravintolassa ja sitten vielä chillailtiin oman hotellin edustalla katsellen paikallista lauantai-illan huumaa.

Päivä 35: Shopping! (3.11.)

Tämän päivän muistiinpanoissa lukee vain: pesula ja armoton shoppauskierros. Kirjoitan tätä siis joulun jälkeen ja valokuvatkaan eivät tue muistia tarpeeksi…

Ainakin Floridalta haettiin lisää DV-nauhaa ja Johannalle löytyi kiva neule/nahkatakki. Leivoskahveilla käytiin Ateneo-kirjakaupassa. Iltapalaa on ilmeisesti syöty ihan kotosalla, kun ei valokuvissakaan löydy mitään ruoka-asetelmaa Oisko ollut take away -sushia!

Lippalakki tuli oitis käyttöön!

Päivä 34: Toinen joutilas päivä (2.11.)

Aamulla mentiin varamaamme jalkahoitoon, minä ensin ja sitten soitin Johannan paikalle. Päiväunien jälkeen illastimme koko porukan voimin armenialais-ählämiläisessä Garbisissa. Illalla sentään vähän jo pinnistelin sähköpostipromootiota…

Päivä 33: Lepoa ja syöpöttelyä (1.11.)

Vuokraemäntämme Karina herätti soittamalla ja tällä kertaa jopa tuli siivoamaan. Vaihdettuamme kuulumiset lähdimme kävelylle Palermo Sohoon ja lounaalle Mama Rachaan. Aurinko helotti aika kuumasti ja valkoviini lämpeni ikävästi ruokaa odotellessa, mutta muuta valittamista ei sitten ollutkaan. Takuulla kaikkien aikojen paras marraskuinen maanantaipäivä!

Tarjoilijatytöltä tosin meinasi mennä hermot, koska hän ei voinut ymmärtää, että joku haluaa Fernetinsä ilman Coca-colaa ja jäitä. Argentiinassa kuulemma: “Fernet sale con Coca. Fernet tulee Cokiksen kanssa.” Ja niinhän siinä kassakuitissa todella luki. Fernet con Coca.

Vaatekaupoissakin juostiin, mutta mua kiinnostavaa esiintymispaitaa ei Palermo Sohosta löytynyt. Tarjonta oli painottunut sporttisempaan ja rennompaan.

Illalliseksi syötiin sitten ihan vain sisäfile La Payucassa!

Päivä 32: Erittäin pyhitetty lepopäivä (31.10.)

Ehdittiin sitten nukkua ihan tunnin unet ennen kuin vastapäisen talon mies tuli viemään meitä lentokentälle. Kotona Buenos Airesissa jatkettiin sitten unia yhdeksästä viiteen…

Sitten mentiin kuulustelemaan, miten anopin porukat olivat poissaollessamme pärjänneet ja mitä tehneet. Illallisseuraa ei heistä enää saatu, päästiin siis romanttisesti Johannan kanssa kahden syömään hirmuinen sushiannos Dashi Sushissa.

Päivä 31: Mendoza rulettaa (30.10.)

Koska Alejandrolla ja Analíalla oli radioesiintyminen saimme oppaaksemme Gustavon, joka vei meidät La Ruralin viinitilalle. Se on yksi suurimmista ja aika lailla turisteja varten viritetty, mutta tyylikkäästi. Kuljimme argentiinalaisen turistiryhmän mukana ja opaskierros oli oikein kiva ja informatiivinen.

Pullo ja tynnyri poikineen…

Valitettavasti mitään ei voitu ostaa mukaan, koska laukkukapasiteettia täytyy säästää mm. omille levyille, mutta toisaalta hinnatkaan eivät juuri poikenneet paikallisista markethinnoista.

Lauantailounasta tultiin sitten nauttimaan koko perheen voimin keskustaan italialaishenkiseen ravintolaan.

Sen jälkeen kämpille ja pikaisesti koordinoimaan anopin ryhmää Pertti Mustosen kanssa Buenos Airesissa tangoshow’hun. Siunattu Skype ja sähköposti!

Sen jälkeen Gustavo vei mut ja Alen Godoy Cruzin Teatro Plazaan soundcheckiin. Ensireaktio oli, että huh-huh, tuleekohan tänne ketään. Äänipöytä oli hirmuinen automatisoitu konsoli, mutta valitettavasti sen käyttäjä ei ollut ihan tilanteen tasalla. Saatiin kuitenkin itsellemme ihan hyvä monitorointi aikaiseksi, ei mitään havaintoa miltä se ulospäin kuulostaisi…

Godoy Cruzin Teatro Plazassa esiintyi joku vuosi sitten myös Mercedes Sosa!

Sitten kipaistiin taksilla takaisin kämpille vaihtamaan vaatteita ja hakemaan Johannaa. Gustavo vei keikalle. Ja yleisöä tuli! Mummeleita permanto täynnä. Elämäni ensimmäiset kunnon väliaplodit tulivat jo ekaan biisiin ja tunnelma nousi koko ajan. Ainoa kömmähdys oli, että jouduimme lyhentämään jo alunperin lyhempää settiämme lennossa. Takahuoneessa muut laulajat vähän olivat kyräilleet ennen keikkaa, mutta esiintymiseni jälkeen tulivat kovasti kehumaan. Aivan mahtava meininki.

Godoy Cruzista ehdittiin vielä keskustaan shoppailemaan matkamuistoja käsityöläismarkkinoilta ja Analían keikalle. Lähiravintoloihin ei millään mahtunut, joten yöpalaksi syötiin mahtavat lomot pikaruokalassa koko Garcettin perheen voimin ja pirteimpänä mukana hengasi tietenkin uusi suosikkibändärini Erminia-täti 84 v.

Päivä 30: ¡Asado! (29.10.)

Olimme edellisenä päivänä niin häikäistyneitä lehtijutuista, että emme olleet huomanneet olleemme myös kyseisten lehtien kansissa! Nyt olen varmaan urani huipulla.

K-taiteilijoiden tuska: Kaivanto, Kirchner ja Calamaro…

Liian vähän unen jälkeen kiipesimme leffateatterin projektihuoneeseen virittelemään läppäriä kiinni projektoriin ja äänisysteemeihin. Ihme ja kumma saimme kaiken toimimaan.

Aika riittävä projektori Powerpoint-sulkeisiin…

…ja äänetkin saatiin pelaamaan, mutta markkinointi oli mennyt pieleen

Pettymys oli melkoinen, kun tangoluennostamme oli kiinnostunut vain yksi radiotoimittaja. Ei sitten alettu pitää esitelmää, kunhan vähän seurusteltiin tämän herran kanssa.

Semmoinen hassu juttu sattui, että kun olimme lähdössä, valkokankaan takaa alkoi kuulua Piazzollan musiikki aika kovaa ja menimme tirkistämään pienestä raosta: siellä oli joku nuorten neitojen tangobaletti meneillään! Sitten istuimme vielä kaffella yhden paikallisen kulttuuritädin kanssa ja lähdimme metsästämään Los Andesin konttorista lisää eilisiä lehtiä.

Pienen levon jälkeen Analía tuli viemään meitä lähikukkulalle eli Cierro de la Glorian näköalapaikalle. Näimme myös Mendozan viinijuhlien pääjuhlapaikan, josta tulikin hirmuinen motivaatio: tänne pitää päästä esiintymään!

Meidänkin alakerran kaupassa myynnissä kaikki peruselintarvikkeet: juusto, kinkku, leipä, viini ja Fernet. Matéta Cierro de la Glorian korkeuksissa.

Suruliputus Cierro de la Glorialla.

Analía tuli sitten vähän treenailemaan Alejandron kanssa seuraavan päivän radioesiintymistä varten ja sitten lähdettiin Patolle grillailemaan. Ulkogrillikin siellä olisi ollut, mutta koska kevätilta oli vielä kovin vilpoinen, grillaus tapahtui ihan olohuoneen takassa!

Kun lähdettiin kaupasta hakemaan vielä vähän pullovettä, yksi vieraista antoi vähän rahaa ja pyysi tuomaan Fernet Brancaa. Ja sitähän löytyi pienestä kulmakaupasta… Sivistysmaa!

Kun napa oli täynnä herkullista lehmää, salaattia ja perunaa oli aika lähteä keräämään voimia seuraavaksi päiväksi.

Mun Mendozan muusikot Gustavo ja Patricio Johannan kanssa.

Päivä 29: Surun ja ilon päivä ja Andien maininnat! (28.10.)

Kirchnerin kuoleman takia oletimme, että lehdissä ei ole meistä varmaan yhtikäs mitään. Lähdettiin Johannan kanssa kauppareissulle ja ostamaan lehtiä. Yllätys oli melkoinen: Mendozan molemmissa sanomalehdissä isot jutut, Los Andes -lehden kulttuuriliitteessä ihan koko sivun kansikuvapoikina!

Itse surupäivä ei näkynyt Mendozassa samalla tavalla kuin Buenos Airesissa, jossa ihmisiä kokoontui Plaza de Mayolle. Alen mukaan yksi syy oli, että Cristinan varapresidentti, jonka kanssa sukset ovat olleet kiistellyn eläkeuudistuksen takia ristissä, on mendozalainen. Mekin kyllä seurasimme TV:tä aina kun vain ehdimme.

Diego Maradonan asema arkun ja leskipresidentin vierellä kättelemässä valtionpäämiehiä oli mielenkiintoista. Ajatusleikkinä tuli mieleen, että jos Pena kuolisi, niin kuka urheilusankari Suomessa ottaisi samanlaisen varamiesroolin? Matti Nykänen vai Juha Mieto? Jari Kurri vai Curt Lindström?

Kirchnerin kuoleman takia koko maassa kulttuuritapahtumia peruttiin, mutta meidän perjantaikeikkamme saatiin siirrettyä lauantaiksi ja onneksi myös paluulennot pystyttiin pienellä lisämaksulla muuttamaan.

Mendozan “Orion”. Keikkamme lämppärinä Kaurismäen “Ariel”.

Iltapäivällä käytiin tekemässä soundcheck yliopiston leffateatterissa, välillä lepäämässä ja suihkussa ja sitten kymmeneksi keikalle. Soundcheckissä oli jo tullut varmuutta siihen, että Mendozan pojat klaaraavat biisit, mutta silti hiukan jännitti mennä vetämään konserttia näin vähällä harjoittelulla. Karkasinkin ennen keikkaa baariin Fernetille ja kaffelle, että sai dopingin kohdilleen… Hienosti meni ja yleisöäkin oli oikein mukavasti poikkeuksellisesta päivästä huolimatta. Olipa joukossa yksi Argentiinassa syntynyt suomalaisrouvakin!

Illalliselle mentiin sitten bändin ja isäntäperheen kanssa Ostia-nimiseen pizzeria-ravintolaan. Eikä siinä vielä kaikki: aamuneljään asti väännettiin Alejandron kanssa Powerpoint-esitystä aamuksi. Rankahko mutta ihana päivä kaikin puolin.

Päivä 28: Historiallinen päivä (27.10.)

Aamu oli ikimuistoinen. Ensimmäisenä menin parvekkeelle ja näin Andit. Sitten olohuoneeseen, jossa Ale oli avannut television ja sanoi: “Suunnitelmat ovat muuttuneet.” Ex-presidentti ja käytännössä presidenttiehdokas Nestor Kirchner oli kuollut alle tuntia aiemmin.

Herääminen Andien juurella ja suruviesti Patagoniasta.

Analía tuli hakemaan ja vei meidät halki väestönlaskennan takia aution kaupungin Los Andes -lehden toimitukseen. Meistä otettiin vain valokuvat ja sitten lähdettiin Analían kotiin, johon toimittaja soitti puhelinhaastattelua varten.

Analían perhe nautti ylimääräisestä vapaapäivästä tietysti grillailemalla ja oli hienoa vihdoin viidennellä reissulla päästä nauttimaan kotiasadosta. Lasten ja susikoirien lisäksi tutustuimme myös isäntämme Gustavon Erminia-tätiin, joka tietysti haastatteli meitä kovasti.

Isäntämme Gustavo ja “pieni” grilliapulainen eli susikoira nimeltä Oso (Karhu)

¡Empanadas! Alla Gustavo, Analía, Johanna, Petri ja Alejandro.

En nyt enää muista, oliko yhtään aikaa levähtää, kun oli jo aika lähteä harjoituksiin basisti Paton kotiin. Johanna jätettiin tietysti kämpille sairastamaan. Treeneissä vierähtikin yli 5 tuntia ja iltapalaksi haettiin kulmagrillistä lomoa! Lomo completossa on sen lehtipihvin lisäksi muuten pekonia ja munaa…

Päivä 27: ¡Vamos a Mendoza! (26.10.)

Aamulla päätettiin mennä saksalaiseen sairaalaan varsinkin kun tiedossa oli, että seuraavana päivänä koko Argentiinassa kaikki olisi kiinni väestönlaskennan takia. Hospital Alemánissa jonotukseen taisi mennä vajaa tunti. Lääkäri palveli englanniksi ja diagnosoi Johannalla poskiontelo-, kurkku- ja keuhkoputkentulehduksen.

Käytiin syömässä wok-lounas Alto Palermossa ja sen jälkeen apteekkiin hakemaan antibiootteja. Lääkäri määräsi myös hengittämään astmalääkkeitä inhalaatiovempeleellä. Nebulizador (jota en osannut yhden kaljan jälkeen millään lausua…). Semmoista apteekkia, joka olisi suostunut nebulisaattorin vuokraamaan, ei tähän hätään löytynyt, mutta Ale lupasi ottaa omansa mukaan.

Sitten pakkaamaan ja kohti kotimaan lentokenttää, Aeroparquea! LANin lento oli vain tunnin myöhässä. Mendozan keikkamme järjestänyt Analía oli vastassa ja vei meidät kämpille. Iltapalaa nautittiin lähimmässä ravintolassa. Tutustuimme vihdoin argentiinalaisen keittiön peruseineeseen nimeltä lomo: parhaiten sen voisi kääntää sanalla lehtipihvisämpylä.

Kämpillä odotti myös Analían lainaama nebulizador!

Lehtipihvipurilainen on Argentiinan kansallismättö