Päivä 25: Azure (6.3.)

Tiistaina alkoi kirjoitusurakka ja mökkihöperöys olla siinä vaiheessa, että oli aika hieman liikkua. Ensin testasin takapihan lätäkön. Kyllä siinä nyt vähän voi polskia, mutta en usko, että tulee usein käytyä. Täytyy ehkä kokeilla aamu-uintina, jos joskus heräisi aamulla…

Sitten lähdin tutustumaan Calle Uruguayn ravintolakadun tarjontaan. Käveltyäni kaikki läpi loppujen lopuksi päädyin siihen ensimmäisen sisäänheittäjän esittelemään välimerellis-arabialaiseen kapakkaan Azure. Hieman epäilytti olla ainoa asiakas, mutta toisaalta palvelu oli oikein hyvää ja sainpa sitten pitkästä aikaa seurustella espanjaksi kolumbialaisen tarjoilijapojan kanssa. Muitakin asiakkaita tuli, jotain serbiaa tai muuta läntistä slaavia puhuvia kovaäänisiä maailmanomistajia. Kaksi herraa ja yksi elähtänyt rouva vaikuttivat lähinnä ihmiskauppias-sutenööreiltä.

Ruoka oli ihan tuoretta ja hyvää, mutta hinnoittelu laatuun nähden ehkä vähän yläkanttiin. En taida mennä toiste tuohonkaan kuppilaan.

Ceviche mix

Lampaanjauhelihapötkylät ja maniokkia

Asiallinen kolmen suklaan kakku

Semmoinen hauska juttu sattui, että kun palasin taksilla lähimarkettiin tekemään tyypilliseen tapaan ruokaostokseni yöllä, ei niitä päivän kuumuudessa jaksaikaan kantaa, niin kassalla edelleni sattui joku ökyrikas, jolta jäi “kukkuramerkit” ottamatta, joten kassaneiti antoi ne mulle! Mulla on nyt “luksusaterimet” kohta kerätty!

Päivä 21: ¡Salsa! (2.3.)

Tämä blogin kirjoittaminen hyytyi, koska karkauspäivänä tuli niin kiireellinen toimeksianto, että ihan kaikki muu jäi. Muistaakseni karkauspäiväni venähti pitkälle 1.3. puolelle, että sain varmuuden, että Suomessa saatiin presidentti vaihdettua.

Perjantai-iltana oli kuitenkin viikon kohokohta, josta en tinkinyt, nimittäin World Music Panama -konserttisarjan avaus. Argentiinalaiskitaristi Luis Salinasin konsertti oli minun “onnekseni” peruuntunut, sillä tilalle oli viikon varotusajalla saatu pestattua Roberto Delgadon salsabändi, joka toiminut paljon myös Rubén Bladesin taustayhtyeenä.

Tutustuin konserttijärjestäjä Oscariin jo alkuviikosta ja tiesin, että mulla on kyyti takaisin, mutta itse piti selvitä paikalle. Perjantai-illan bussipysäkkiruuhka näytti niin kaoottiselta, että päätin kuitenkin napata paikalle osuneen taksin. Yritin tingata huonolla menestyksellä, pyyntö oli 12 taalaa. Eikä kaveri edes täsmälleen tiennyt osoitetta, Oscar neuvoi puhelimelle perille…

Keikkapaikka oli amerikkalaisten entisessä tukikohdassa sotilaille 1935 rakennettu elokuvateatteri, nykyiseltä nimeltään Teatro Ateneo. Ääni- ja valotekniikka on viimeisen päälle hyvä, vetelee vertoja Helsingin Savoy-teatterille ja muutenkin muistuttaa fiilikseltään. Parvea ei ole ja sali on suurempi ja leveämpi. Penkit ovat säilyneet alkuperäisinä eli eivät ole kovin mukavat. Huonointa on kuitenkin järkevien liikenneyhteyksien puute. Jos ihan turistina haluaisi mennä tuonne, on sovittava taksi hakemaan myös pois.

Konsertti sen sijaan oli mahtava! Basisti-säveltäjä Delgadon johtama yhdeksänhenkinen bändi oli enimmäkseen panamalainen, mutta laulusolistina oli kuubalainen kundi. Yhtyeen nestori, congarumpujen soittaja lauloi myös muutaman boleron saaden yleisön räjähtämään aplodeihin monta kertaa. Heinäkuussa bändi kiertää Euroopan tärkeimpiä festareita, voin suositella!

Kuvassa konserttijärjestäjä Oscar Oviedo ja maestro Roberto Delgado.

Päivä 17: Römppäsen Taunon terdellä (27.2.)

Sunnuntaina nukutti auringonlaskuun asti, mutta kun työvire iski, niin sitä jatkui sitten aamunkoittoon asti. Katselin kun koululaiset palasivat kesälomilta aamuseitsemäksi ahertamaan vastapäiseen kouluun, jonka nimi on muuten República de Finlandia!

Muutaman tunnin unien jälkeen luulin, että tästähän ei päivää tule, mutta tulipas kuitenkin. Jatkoin vähän hommia ja sitten lähdin suorittamaan niinkin jännittävää tehtävää kuin puhelin- ja nettilaskun maksamista, etteivät linjat mene poikki. Lauantaiaamuna muuten heräsin, kun ihan soittelivat erääntyneiden saataviensa perään.

Lähin paikallinen Sonera/DNA/Elisa eli Cable&Wireless Panamá on Multiplazassa ja painelin sinne kassan näköiselle luukulle, mutta sieltä ohjattiin nurkan taakse. Siinä oli se hyvä puoli, etten ollut tuota supermarkettia vielä tsekannutkaan. Aulassa oli maksukioski, johon jonotin kerran vain kuullakseni, että vain käteinen tai shekki kelpaa. No, 5 eri pankin pankkiautomaatit ovat siinä käytävällä vierekkäin, joten ei muuta kun dollarit kehiin ja sitten toisella kerralla maksu onnistui… mitä nyt kassarouva naputti väärän summan ja taas jäi avointa saldoa dollarin verran. Toivottavasti eivät sen takia pane piuhoja poikki. Varmaan ainakin soittelevat taas perintäsoittoja.

Riba Smithin marketin valikoimat ovat Stockan herkun tasoa, mutta jalankulkijalle vähän turhan haastava paikka

Marketista tarttui mukaan vain chiliä ja timjamia ynnä mustekalapurkki. Olisin voinut ostaa kaupan tyhjäksi herkuista, mutta mulla oli suunnitelma… Päätin nimittäin mennä tsekkaamaan syksyllä avatun Donald Trumpin “matalan majan” eli Panaman korkeimman rakennuksen Trump Ocean Clubin rantaterassin, joka on melkein lähin paikkani, missä pääsen merenrannalle.

Kolumbialaiset ovat lainanneet Donaldille pari Boteron patsasta, tuo ratsastajapatsas on ovella vastassa ja sisällä makoilee mahallaan pullero nainen.

Täytyisi vissiin antaa Ameriikan Hjallikselle vähän palautetta: ceviche oli mainiota, mutta viinilasissa oli onnettoman pieni liraus, joten oli pakko tilata jälkiruoaksi passionmojito ja palvelu ei ollut kyllä ihan 5 tähden luokkaa. Tai sitten mä olen pyörinyt noissa 5 tähden paikoissa liian vähän. Varsinainen tarjoilijani kyllä oli ihan söpö ja hymyilevä, mutta muista pimuista tuli mieleen ihan pahimmat suomalais-venäläiset kassanseisojat, mikä ei varmaan ole Römppäsen Taunon tarkoitus. Tai no se söpökin, ilmeisesti hovimestari, jauhoi purkkaa! Kyllä Tauno olisi varmaan sanonut: You’re fired!

Eniten ottaa päähän kryptinen kassakuitti, joka koostui seuraavasti: ruoka ja juoma 25 $ + alv 7% 1,75 $ = 26,75 $… tähän asti menee hyvin, mutta sitten lukee käteinen 27,50 $, vaihtoraha 0,75 $ (vaikka en ollut antanut mitään rahaa), juomaraha 2,50 $ (eli 10%). Annoin 30, enkä viitsinyt jäädä laskemaan paljonko kolikoita se tympeämpi tarjoilija toi nyrpeänä takaisin, vaan menin läksiäisiksi flirttaamaan ja pussailemaan sitä kivempaa tarjoilijaa. Juu, mutta kuvat puhukoot puolestaan. Viihtyisä paikka, mitä nyt iltatuuli on aika voimakas.

Juu, mutta saatan käydä katsomassa merta (pun intended) ja liian rikkaita ihmisiä Römppäsen terdellä toistekin. Kalja maksaa kuitenkin vain 5 kertaa enemmän kuin marketissa eli kaksi ja puoli taalaa + nuo alvit ja tarjoilut. On siellä ylemmissä kerroksissa joitain ravintoloitakin, mutta en tiedä voiko sinnekin farkuissa lampsia.

Seuraavan panamalaisen naisen kohtaaminen tuli vielä kalliimmaksi. Marketin hyllyjen välissä nimittäin minua puhuteltiin: “Caballero!”. Se on minulle vielä niin uutta ja sykähdyttävää, kun hevosmieheksi/kavaljeeriksi/ritariksi kutsutaan! Diili ei sinänsä ollut huono, tukemalla 20 dollarilla Forjando Cadenas -säätiötä sain 10 dollarin alennuksen kaikista ostoksista. Flirttailun tässä tapauksessa hoiti tämä feissaridaami, joka oli tohkeissaan syntymävuodestani. Vissiin kehui minua nuoremman näköiseksi, johon sönkötin jotain, että meillä päin ei vielä nelikymppisenä harmaannuta. Sitten vasta tämä aivan mustatukkainen nainen, joka minusta myös näytti nuoremmalta, kertoi että on samanikäinen! Ilmeisesti inkkareilla ja suomalaisilla on sama mustatukkageeni. Paitsi, että mulla on jo muutama harmaa hius. Epäilen demarien syyksi. Oisko ehkä yksi per Halosen vallassaolovuosi

Päivä 15: Kadonneen vetoketjun metsästys (25.2.)

Keskiviikosta perjantaihin kärsin enimmän aikaa vakavasta burn outista, ahdistuksesta, masennuksesta, vitutuksesta ja sen sellaisesta. Keskiviikon saavutukseni oli hankkia kunnollinen teflonpannu ja ruokavarastoja, mutta torstaina ja perjantaina en edes poistunut kämpästä. No, sain kyllä töitäkin tehtyä, mutta to do-lista on edelleen musertava.

Kun Suomen euroviisukarsinnan seuraaminen ei onnistunut reaaliajassa katsoin Ruotsin Melodifestivalenin viimeisen semifinaalin. Sitten päätin tilapäisesti ryhdistäytyä ja lähteä tsekkaamaan Albrookin kauppakeskuksen. Taksi sattui vapautumaan juuri kompleksimme edessä ja vei minut vauhdikkaasti perille.

Panama Cityn kotimaan lennot lähtevät entisestä jenkkitukikohdasta kauppakeskuksen naapurista

Olinkin ihmetellyt missä kaikki ihmiset täällä ovat, nyt se selvisi. Albrook on jenkkiarmeijan vanhoihin lentokonehalleihin rakennettu Itäkeskuksen kokoinen kompleksi, jonka kyljessä on myös valtava bussiterminaali. Normaalin lauantairuuhkan lisäksi ihmismäärää varmasti lisäsi päättyvä kesäloma. Paikalliset Anttilat olivat täynnä koulutarvikkeita ja -reppuja hommaavia pieniä panamalaisia.

Vaikka täällä ollaan pohjoisella pallonpuoliskolla, niin kuitenkin nyt on henkisesti kesä eli tavallaan Panamaassa seuraillaan Etelä-Amerikan aikatauluja, koska on kuiva kausi. Lämpötilathan täällä eivät vuoden mittaan paljon heittele.

Kun olin jo vaipumassa totaaliseen epätoivoon ja tsekattuani noin 30 liikettä (ja tämä oli kolmas etsintäpäivä), että vetoketjutaskullisia shortseja ei ole olemassakaan, niin lopulta löytyi semmoiset Columbian siistit shortsit, jotka olivat paitsi tarjouksessa, myös istuivat täydellisesti. Tosin vetoketjuja oli vain yksi, mutta hintakin oli mukavampi, kuin toisissa, mitkä olin jo ostaa, mutta aivan sopivaa kokoa ei ollut ja ne olivat liian kalliit ja maastokuviolliset, muuten olisivat olleet oikein pätevät viidakkohousut.

Osasin tulla bussilla kotiin ja ehdin vielä kiinalaiseen lähimarkettiin. Suomen euroviisujen jännääminen ei edelleenkään onnistunut Yle Areenan kautta, joten piti turvautua TV-Kaistaan.

Yksi Albrookin pikaravintolakeskittymistä

Mahtava säästöidea Etelä-Amerikasta! Terveydenhuoltohenkilökunta hankkimaan itse työvaatteensa. Tämähän on jo poliisissa toteutettu meilläkin!

Törkeät tötteröt, mutta kivat pikkubikinit

Päivä 11: ¡Jumbo Rumba! (21.2.)

Joidenkin panamalaisten itsensäkin mielestä kaupunkikarnevaalin nimi on vähän hölmö, mutta ei se menoa haitannut…

Tein muutaman tunnin töitä ja lähdin neljän jälkeen tallustamaan karnevaalialueelle, jonne oli jo hyvät jonot, mutta yksi lyhyempi jono oli tuolloin tarkoitettu ulkomaalaisille, näin ymmärsin. Ulkomaalaiset välttyivät metallinpaljastimilta ja kopeloinnilta. Poliisi oli ihan tohkeissaan ja toivotti iloisesti tervetulleeksi, kun vilautin passini valokopiota: ¡Finlandia!

Vaikka alkuun vähän pelotti olla gringona yksin, niin loppujen lopuksi meno oli rauhallisempaa kuin keskimääräisessä suomalaisessa kesätapahtumassa. Ainoa päihde näytti olevan tölkkiolut. Ja tietysti musiikki! Poliiseja oli paljon ja pari ongelmatapausta vietiin rivakasti käsiraudoissa pois. Bajamajatkin olivat siistejä!

Eniten minua arveluttaneet vesitykit tanssijoiden viilentämiseksi eivät olleet enää viimeisenä iltana käytössä, mutta sen sijaan juhlijoille jaettavista vaahtosuihkeista ja paperisilpusta sain minäkin osani. Erityisesti tuntui, että minut ottivat kohteekseen varhaisteinitytöt ja sitten sitä pienemmät natiaispojat. Liekö heillä ollut rasistinen kotikasvatus? Vähän vanhempien teinien välillä tuo suihkutusterrorismi näytti olevan normaalia flirttiä. Eli mitä nätimpi tyttö, niin sitä enemmän pojat olivat suihkuttelemassa vaahtojaan.

Karnevaalikulkueen piti ennakkotiedon mukaan alkaa jo neljältä (kun vasta tein lähtöä kotoa), mutta oikeasti se liikahti vasta puoli seitsemältä auringonlaskun aikaan, mikä tekikin oikeutta valaistuille vaunuille ja kaikelle kimallukselle.

Kulkueen päätteeksi räiskyivät ilotulitteet ja sitten alkoi Rubén Bladesin konsertti. Aivan täsmällisesti yhdeksältä kuten pitikin.

Aivan mahtava tunnelma. Yksi melko päihtynyt kansanmies jostain landelta lyöttäytyi seuraani. Muuten oikein kivaa jutella jonkun kanssa, mutta metelissä oli vähän vaikeaa kommunikoida ja kun hän lähti hakemaan lisää kaljaa, niin vastoin hänen pyyntöään, päätin tehdä peliliikkeen ja lähteä kohti kotia. Jalkani olivat nimittäin jo aika poikki tallustamisesta ja seisomisesta, ja kolmas kalja olisi vaatinut kyytipojakseen ruokaa eivätkä tarjolla olleet kanat ja nakkivartaat ihan houkutelleet. Ynnä kotimatkaakin oli vielä viitisen kilometriä.

Iltapalaksi karppasin ja hörppäsin melonia, ilmakuivattua kinkkua ja rommia! Toinen ilotulitus oli vasta aamukolmelta, mutta uutisen mukaan Rubén oli lopettanut jo puoli kahdentoista aikaan eli jäi multa puolitoista tuntia kuuntelematta, mutta levyltä loput. Kiva karnevaali, voin suositella!

Yritän kirjoittaa karnevaalista lehtijutun, joten en selitä kaikkea vielä aivan yksityiskohtaisesti, vaan annan kuvien puhua puolestaan. Tää oli kyllä nyt se tilanne, että olisi ollut kiva, että olisin ottanut sen paremman kameran mukaan. Arvaa harmittiko?

Panamalainen mehujää valmistetaan mehutiivisteestä ja jäästä paikan päällä.

Ny rillataan! Kyllä Suomessa on ihan turhia yrittämisen esteitä. Tämmöistä kansalaistottelemattomuutta vaan kehiin ja ensi kesän festareille nakkikauppiaaksi!

Vaikka olen vielä pieni, niin osaan jo poseerata! Viimeisen päivän karnevaaliteema oli Aasia.

Katsojia riitti.

Kultainen hepo.

Tanssivat vesimelonit olivat ihan parhaita. Ei ollut mitään lippalakkeja.

Neekerikuningatar

Ruben Blades @ Jumbo Rumba 2012!

¡Que reina!

Päivä 10: Maanantairyhdistäytyminen (20.2.)

Tänäänkin pysyttelin kotona, täytyy säästää voimia huomiseen karnevaali-iltaan ja aloitin ryhdistäytymisen muutamasta tärkeästä meilistä. Sitten päätin suorittaa jännittävän tehtävän: piti nimittäin noutaa yksi unohtunut CD-levy naapuritornin 32. kerroksesta… En malttanut olla ottamatta vähän kuvia.

Punta Paitilla

Punta Pacifica, pullisteleva torni on Donald Trumpin uusin luksushotelli

Marketissa oli tosi hiljaista. Valitettavasti ei löytynyt teflon-pannua. Täytyy aloittaa semmoisen metsästys. Täällä on nimittäin oikein hyvät munat, mutta valurautapannun jynssääminen on tylsää.

Sen jälkeen tartuin Folken sivujen uudistustyöhön ja sainkin etusivut aika hyvään kondikseen. Kello on aika paljon. Pitäisköhän nyt vaikka syödä? Ja katsoa Good Wife.

Päivä 9: Sähkökatko (19.2.)

Ei ole oikein edellistä päivää enempää raportoitavaa. Nukkumaanmeno jäi myöhäiseksi, kun karnevaalin kunniaksi “naapurighetosta” raikasi musiikki. Heräsin aamulla soittamaan Folkelle, mutta jatkoin sitten unia iltapäivään asti.

Ennen pimeän tuloa kipaisin tsekkaamassa lähimmän kiinalaismarketin ja sitten aloin julkaista näitä blogeja. Mutta saatuani edelliset lauseet kirjoitettua ja julkaistua valmiit kirjoitukset tuli pimeys!

Onneksi muistin, että kylppärissäni on pari kynttilää, mutta mistä tulta? En ole enää tupakoiva henkilö ja kaasuhellassakin on sähkösytytys, joka ei tietenkään toiminut… Tikkuja ei löytynyt, mutta butaanikipinäsytyttimellä sain hellaan tulen ja siitä sitten kynttilään. Sähkökatko pimensi tämän kompleksin ainakin myös vastapäisen “gheton” ja tornitalon sekä katuvalot. Ilahduin kuitenkin huomatessani, että talossamme rapun valot ja hissi toimivat varavoimalla.

Ilta sujui Idolsien parissa. Vähän jännitti oliko tullut kehuttua Idols-tuomareita laulukilpailukritiikissäni vähän liikaakin, mutta ei.

Päivä 8: Sanremo! (18.2.)

Tänään päätin pysytellä kotona ja päätöstä helpotti hieman harmaa taivas ja matalapaineen tuntu sekä eilisen kävelyn rasitukset. Pikkuisen iltapäivällä ripsautti vettäkin.

Satsasin lähinnä bloggaamiseen ja ankaraan TV:n katseluun: katsoin Sanremon viimeisen illan (Suosikkigimmoistani toinen pääsi Italian euroviisuedustajaksi!) sitten pari viimeistä Putousta. Sattuneesta syystä repesin erityisesti sananmuunnokselle Indiana Jones ja Kanaalin arvoitus. Tossahan tuo Panaman kanaalin liikenne menee ihan ikkunan alta…

Iltapalanikin saattaa näyttää aika arvoitukselliselta ja rivolta, mitä se toki olikin. SuperKosherista hankittujen herkkuhummuksen ja babaghanoushin kanssa söin varmuudeksi täkäläisiä sikanautanakkeja (haram, ei-kosher), ettei vain tulisi kiusausta palata islamiin

Päivä 7: Reviirin laajennus (17.2.)

Heräsin vieläkin aikaisemmin, mutta siitä oli seurauksena päiväunen tarve. Julkaisin Folken lähettämän uuden matkabloggauksen Kuubasta ja sitten aloin etsiä tietoja tänään alkavasta karnevaalista, mutta selkeää ohjelmaa ei millään löytynyt. Uutispommi kuitenkin löytyi: Rubén Blades esiintyy tiistaina!

Päätin lähteä tarkistamaan kisapaikkaa, koska tiedossa oli kuitenkin että tänään on karnevaalikuningattaren kruunaus.

Kulttuurishokki 5: bussissa käy vain matkakortti (15.2. alkaen) ja bussissa on puomi sisään- ja ulosmennessä! On se nyt yhtä helvettiä, ettei Helsingin metroon saada niitä puomeja.

Uusi matkakorttini ja vanha bussi, joita kutsutaan nimellä punainen paholainen, Diablo rojo.

Normaali hässäkkää bussipysäkillä (jota ei tietenkään ole merkitty mitenkään)

Matkustin uudella metrobussilla Äyriäistorin taakse ja siellä olikin aika rouheaa menoa: ainakin 3 herrojen katuparturia. Oli aika gangsterin näköistä jengiä parturoitavana, joten kuvan ottamista ei voinut ajatellakaan. Katuviisaasti olin jo varustautunut karnevaalimeininkiin siirtämällä kortit lompsasta rahavyöhön.

Rantakatu Cinta Costera on osin suljettu karnevaalialueeksi ja sitä vartioi liuta poliiseja.

Esiintymislavat näyttivät jo valmiilta ja levymusiikki raikasi. Tämä biisi täydensi upean trooppisen auringonlaskutunnelman. Yleisöä ei vielä näkynyt ja kalja- ja ruokateltat vasta rakensivat palveluitaan.

Yksi iloinen turistipoliisi tulikin innoissaan minulle juttelemaan, halusi varmaan harjoitella englantia. Mulle se oli oikein kaivattua espanjan kenttäharjoittelua. Poliisi ohjeisti, että ei liikaa ryöstettävää mukaan, 20-40 taalaa taskurahaa ja sitten semmoiset bailuvaatteet, jotka saavat kastua. Täkäläiseen karnevaaliperinteeseen nimittäin kuuluvat olennaisesti festariyleisöä kastelevat vesitykit.

Iloiset turistipoliisit

Jätin tyhjän festarialueen ja auringonlaskun selkäni taakse ja tallustin rantakatua kohti ravintola-alueita. Kaupunki oli todella hiljainen, melkein kuin Helsinki juhannuksena. Eilisen lehden mukaan suurin menoliikenne oli jo torstaina.

Osa ravintoloista tuntui olevan kiinni, enkä ihmettele, sillä perjantai-illaksi auki olevissakin tuntui olevan aika vähän asiakkaita. En tietysti osaa vielä verrata, kun olin ensimmäistä kertaa liikkeellä. Piiitkän tallustamisen ja monen ravintolan ohittamisen jälkeen löysin vihdoin Via Argentinan päästä sopivan näköisen paikan nimeltään Rincón de Sancho. Mustekalarenkaat ja corvina valkosipulikastikkeella olivat todella maukkaita, mutta palvelu muistutti asiantuntemattomuudessaan ja tylyydessään taas Suomea.

Kun lähdin maksamaan kortilla sisään, niin tarjoilija ilmeisesti panikoitui ja tuli kirjoittamaan kuittiin itse 10% tipin. Minua otti päähän niin paljon, että vain hymyilin ja toivotin hyvät yöt, vaikka olisi tietysti pitänyt sanoa kyypparille, että olisin jättänyt tippiä käteisenä ja enemmänkin. No, ehkä ei tarvitse toista kertaa mennä.

Olin ajatellut palata taksilla, mutta kun taksikuskitkin tuntuivat olevan jossain landella karnevaalin vietossa, niin lähdin navigoimaan kotiin Google mapsista printatulla kartalla. Pieni ongelma on katukylttien puute, mutta onneksi mulla on hyvä suuntavaisto

Kotikulmalla nappasin vielä katukioskista papaijan. Nyt se maksoikin enää 2 dollaria. Taisin päästä kanta-asiakkaaksi.

Päivä 6: Sushi! (16.2.)

Heräsin peräti kymmeneltä, mikä on mulle todella varhain. Aamupalaksi nautin eilen hankkimani valtavan papaijan. Aivan sairaan hyvää! Aamupäivä meni enimmäkseen kommunikoidessa Suomeen ja sitten oli pakko vielä ottaa päiväunet, kun tuli pieniä vatsavaivoja. Olisiko papaijayliannostuksen syytä? Muuten olen ollut yllättävän terve, kop kop, vauhdikkaasta aikataulusta, matkoista ja ilmastoeroista huolimatta.

Hirmuinen papaija

Sanremon päätyttyä ja pimeän tullen lähdin markettiin hakemaan täydennyksiä ja päätin testata paikallisen sushiketjun antimet tilaamalla annoksen mukaan. Miinuksina mainittakoon aika kelvoton riisi ja wasabin puute. Plussana eksoottiset keittobanaani ja hummeri, joita en ollut ennen sushissa saanut. Vaikka kokonaisuus olikin ihan hyvä, varsinkin eilen avatun herkkuvalkkarin ansiosta, en taida syödä sushia niin usein kuin Argentiinassa…

Sushia sulatellessa katsoin viimeisimmät Idolsit ja Voice of Finlandin. Ynnä kirjoitin nämä kuusi ensimmäistä Panama-bloggausta. ¡Buenas noches!

Päivä 5: Hankintoja (15.2.)

Herättyäni uppouduin yhteen kiireelliseen työhön, jonka sain neljään mennessä valmiiksi. Alunperin ajattelin vain piipahtaa lähimarketissa, mutta kun vihdoin lähdin ulos levottomat jalat veivät toiseen lähikauppakeskukseen Multicentroon, josta löytyivätkin tärkeimmät puutteeni eli jalkatalkki, käsidesi ja rantasandaalit.

Kulttuurishokki 3: Täkäläisissä apteekeissä myydään viinoja ja viinejä. Siis kuten kunnon drugstoreissa kuuluukin.

Kulttuurishokki 4: panamalainen asiakaspalvelu on töykeämpää kuin buenosairesilainen. Syiksi luulen yleisen rasismin valkoihoisia eurooppalaisia kohtaan ja sen, että erityisesti jenkit ovat pilanneet gringojen maineen. Toisaalta Panama on kasvanut varsin nopeasti, joten suuri osa ihmisistä on aika maalaisia juntteja. Vähän niin kuin Helsingissä.

Sujuvahko small talkini, joka menisi missä tahansa Keski- ja Etelä-Italian kaupungissa tai Buenos Airesissa jakeluun, tuntuu täällä järkyttävän ihmisiä yhtä paljon kuin se, että neekeri puhuisi suomea. Panamalaiset vaivautuvat ja mykistyvät kuin pahimmatkin länsisuomalaiset. Näiden kokemusten jälkeen kenenkään on turha tulla mulle heiluttamaan mitään rasistikorttia.

Sitten toiseen lähikauppaani, joka on SuperKosher. To-del-la eksoottinen kauppa, sillä siellä ei ole tietenkään mitään sikaperäistä tuotetta eikä äyriäisiä… Kumma kyllä, että kuitenkin arabien valmistamia tuotteita löytyy. Juutalaiset ovat suvaitsevia. Kunnon ählämikaupoista tuskin löytyy juutalaisten tekemiä tuotteita, siinä taas on nähtävissä se pieni ero näiden kahden ankean rasistiuskonnon välillä

Hamstrasin vähän herkkuja, kuten hummusta, babaganoushia, taateleita jne. Tärkein löytö oli israelilainen hot paprika -pussi, koska Argentiinassakin reissannut keittiöni peruskivi italialainen peperoncino jäi Suomeen. McCormickin ns. chili on ihan perseestä, koska siihen on sotkettu kaiken maailman suolaa, kuivattua valkosipulia ja silikonia..

Kun tulin ulos SuperKosherista, olikin jo pilkkopimeää! Ehkä olen vähän ruokakauppafetisisti, kun skannaan valikoiman niin tarkasti. Illalliseksi valmistin linguineja mustekalan kanssa (purkki 99 senttiä) ja täytyy kehua, että tuli aivan sairaan hyvää. Valkoviini oli myös todellinen löytö Super99-marketin erillisestä viinihuoneesta, vain 7,25 (+ alv 10%) USD!

Linguine deliziose alla Petri

Eräät argentiinalaiset viinit maksavat täällä vähemmän kuin Argentiinassa! Elintarvikkeiden alv on nimittäin 0%, alkoholin 10% ja muiden tuotteiden 7%.

Päivä 4: Reviirin kartoitus (14.2.)

Ensimmäinen päivä yksin reilusti yli puoleen vuoteen! Univajeen selätettyäni aloin vähitellen asettua taloksi Folken talonmieheksi ja sihteeriksi ja orientoitua edessä oleviin kahteen kuukauteen.

Illansuussa päätin lähteä laajentamaan reviiriä ja lähdin kulkemaan ensi kertaa elämässäni Tyynenmeren rantaa kohti ja pitkin. Tein pienen koukkauksen paikallisen synnytyssairaalan kohdalla, jossa oli erityisen mukavaa markkinameininkiä ystävänpäivän vuoksi. Kun pari aika rouheaa katutyttöä huuteli perääni “I love you, papi”, katsoin parhaaksi palata rantakadulle.

Valitettavasti sulautumiseni katukuvaan ei täällä ole yhtä helppoa kuin Argentiinassa: ihoni on liian vaalea, vaikka tukka onkin tumma. Rotutohtoriuden aloittelijana olen havainnoinut, että Panaman kansalaiset ovat eurooppalaisten, afrikkalaisorjien ja alkuperäiskansojen muodostama hyvin kirjava joukko. Sekoituksia on, mutta myös paljon erittäin rotupuhtaita yksilöitä. Jännää on myös, että kuna-intiaaneissa on albiinoja ja yksi heistä on markettimme apupoikana.

Auringonlaskun aikaan saavuin kala- ja äyriäistorille, jossa oli muuten jo sulkemisen aika, mutta yksi kauppa ja katukeittiö vielä auki. Tänne täytyy tulla ehdottomasti syömään cevicheä!

Panamá by night.

Pimeän aikaan sitten kävelin vanhan kaupungin läpi, lukeakseni sitten vasta parin päivän päästä eli tätä kirjoittaessani, että siellä on vähän turvallisuusongelmia… Siltä ei kyllä tuntunut, sillä jostain erityisestä syystä siellä oli myös pari TV:n lähetysautoa ja erityisen paljon poliiseja joka nurkalla. Ehkä suurempi virheeni oli sitten myöhemmin lähteä vanhasta kaupungista kohti Avenida Centralin kävelykatua, jonka eräs matkaopas listaa ehdottomasti vaaralliseksi pimeän aikaan. No, yksi kerjäläinen huusi perään, joten ei loppujen lopuksi kovin paha verrattuna Stadin keskustaan. Hyppäsin kuitenkin taksiin ja ajoin kotimarkettiin hankkimaan iltapalaa.

Siinä välissä olin kuitenkin eksynyt erään pariskunnan ansiosta vasta avatun boutique-hotellin kattoterassibaariin, jossa nautin yhden kaljan ja yhden rommin tutustuessani baarimikko Omariin, josta toivottavasti saan ensimmäisen panamalaisen ystävän. Juu, ja tonne baariin täytyy mennä toistekin aperitiiville, niin hieno on näköala.

Jep, mutta jalat olivatkin sitten aika poikki ainakin 8 kilometrin talsimisen jälkeen. Itse valmistamastani iltapalasta kirjoitin Facebookiin seuraavat runolliset tiivistykset:

discovers that the Panamanian fresh cheese is an excellent (and cheap) substitute for mozzarella in “insalata caprese”. Reminds “Ingmanin kotijuusto” which I used to eat in the similar way more than 20 years ago when real mozzarella was hard to get in Finland.

And for secondo piatto I’m having somewhat more local savours: melon with cajun turkey! Flushed down with Argentinian shiraz-malbec, of course. What a treat and inexpensive, too!

Päivä 3: Tästä se alkaa! (13.2.)

Päivä kului auttaessa Folkea kiireisemmissä asioissa ja kysellessä viime hetken neuvoja, kuinka täällä kuuluu olla. Folke ja Lene lähtivät neljän jälkeen kentälle ja kohti Kuubaa. Itse suuntasin Multiplazaan etsimään shortseja revenneiden tilalle (ei löytynyt vetoketjullisia) ja sitten SuperYsiYsiin ihmettelemään ruokatarjontaa.

Kulttuurishokki numero 1: ensimmäistä kertaa elämässäni elän dollaritaloudessa. Panamalla on omia kolikoita jenkkikolikoiden rinnalla, mutta setelit ovat dollareita.

Kulttuurishokki numero 2: einesten ja lisäaineiden määrä ylittää Suomen. Tämä on enimmäkseen U.S.A:ta, mutta mukavasti löytyy myös tuotteita Euroopasta, Argentiinasta ja Chilestä.

Jokseenkin lavastettu tilanne. Vapise, Elina Brotherus!

Iltapalaksi lämmittelin eilisen keiton loput, mutta en ihan päässyt selvyyteen mitä voodoota Lene oli käyttänyt, että oli saanut niin yksinkertaisista aineista niin maukkaan sopan keitetyksi…

Päivä 2: Panafoto! (12.2.)

Päivä kului lähinnä tuleviin töihini perehdyttämisessä. Printterin muste oli lopussa ja lähdimme metsästämään sitä ensin lähimmästä kauppakeskuksesta, Multiplazasta. Ihan huima mesta: Cartier, Tiffany, Louis Vuitton jne. löytyvät.

Panafotosta ei kuitenkaan löytynyt sopivia Lexmarkin musteita ja katsottiin varastotilanne, jonka perusteella lähdimme toiseen kauppaan pääkadulle. Eipä vaan saatu sieltäkään, joten ostettiin sitten kokonaan uusi Canonin printteri.

Sillä välin Lene oli jo ehtinyt kotiin. Kun käytiin hakemassa vähän kanaa, perunaa ja maniokkia eli kassavaa (useimmiten espanjaksi yuca, ei mitään tekemistä Jukka Palmun kanssa), niin matkasta uupunut Lene vielä taikoi meille mahtavaa kanakeittoa.

Päivän saavutukseksi laskettakoon myös, että saatiin Folkelle perustettua blogi!

Päivä 1: Matka (11.2.)

Kiitos Johannalle uutterasta bloggaamisesta! Ehkä en yllä ihan samaan päivitystasoon, mutta yritän kuitenkin parhaani, koska olemme huomanneet, että tämä on kuitenkin hyvä väline pitää rakkaimmat ajan tasalla kuulumisista. Kuvat voivat tulla vähän viiveellä…

Lauantaiaamuna lähdimme Folke Westin kanssa ylittämään Atlanttia KLM:n siivin. Päätimme oikeastaan jo viime lokakuussa vetäessämme testimatkaa Argentiinassa, että tulen keväällä Panamaan “oppisopimuskoulutukseen”.

Kieltämättä olisin voinut olla Suomessa hiukan pidempäänkin, koska nyt tuli aika kiire saada kirjanpito ja tilinpäätös kuntoon, mutta Folken aikataulujen vuoksi vaihtoehtoja ei ollut, koska Folkea odottivat jo täydet ryhmät Kuubassa 14.2.

Amsterdamin lentokenttä on eräs maailman hienoimpia ja kun vaihtoaikaa on kolmisen tuntia, niin tunnin ilmainen nettiyhteys on ihan asiallista palvelua. Voisi tietysti olla myös kokonaan ilmainen… Koska uni edellisenä yönä jäi ehkä yhteen tuntiin ja sitä edellisenä viiteen-kuuteen, niin syödä piti. Söin ehkä erään elämäni parhaista kalalautasista, jossa oli katkarapuja, lohta ja jotain varsin rasvaista kalaa vai liekö ollut ankeriasta.

Vierustoverit lentokoneissa olivat myös oikein kivoja: Helsingistä Amsterdamiin guatemalalainen mummo, joka oli ollut mummon tehtävissä Turussa marraskuun puolestavälista asti (voi raukkaa) ja Amsterdamista Panamaan ilmeisen varakas perulaistaustainen rouva, joka on töissä Lontoossa. Pääsin siis heti puhumaan espanjaa! Sain nukuttua ehkä tunnin pari, mutta sitten katselin leffoja: The Rise of the Planet of Apes, italialainen söpöilykomedia Marcello, Marcello sekä dokumentti katalonialaisesta Michelin-ravintola El Bullista. Kaikki ihan päteviä paitsi, että viimeisen olisin tehnyt ehkä hiukan paremmin ja YLE Teeman pomo aihetta minulle pari vuotta sitten ehdottikin ja nyt jotkut muut olivat sen napanneet. Näin se kohtalo heittelee ja vittuilee

Panamassa passijono oli aika hidas, mutta matka kentältä sujui sitäkin vauhdikkaammin. Asettautumisen jälkeen Folke esitteli lähimarketit: kiinalainen oli jo kiinni, joten mentiin aina auki olevaan Super99-markettiin, jonka muuten omistaa Panaman presidentti! Iltapalaksi vedettiin oikein äijämäisesti nakkeja ja kaljaa ja noin 36 tunnin valvomisen jälkeen tulikin uni oikein helposti.